Seuraavassa elämässä

Istuttiin poikasten kanssa auringonlaskussa terassilla.

Taivas näytti tulimereltä ja O kysyi mikä on se maailman pienin lintu.

Se joka osaa lentää peruuttaen.

Kolibri, eka mieleenjuolahtanut vaihtoehto kelpasi.

O ilmoitti seuraavassa elämässään haluavansa syntyä eläimeksi.

Nimenomaan kolibriksi,

sillä se on niin pieni ja nopea että voi mennä ihan minne vaan.

Itse näin pienenä paljon todentuntuisia unia joissa lensin linnun lailla.

Kohotessani yhä ylemmäksi muistan tarkasti kuinka kaupunki piirtyi yhä pienempänä alapuolellani.

Monesti syöksysukelsin myös mereen ja tunsin suolan ja savisen liejun sieraimissani.

Ehkä se olikin entisessä elämässäni?

Kalalokkina?!

Lintuna voisin olla suuri ja komeasulkainen kotka.

Toisaalta pötköttelisin mielelläni päivät pitkät tiikerinä tai leijonana kuumalla savannilla.

Välillä vähän karjahtelisin pitääkseni laumani koossa ja huiskisin häntääni.

A:n mielestä olisi rennompaa olla kissa.

Ruokapuoli hoituisi iisimmin, eikä niin helposti tulisi saalistetuksi.

Hyvä pointti.

Aamulla heräsin kehräävän karvaisen otuksen lämpöön.

Kissa oli käpertynyt kainalooni odottamaan, että saisi aamupalaa.

Tökki kuonollaan että vähän rapsuttelisin.

Elämä kissana olisi ihan varteenotettava vaihtoeho.

Mikä sinä olisit?

Päivän piisi: ♫

Hattaraa, minttua vai ruohoa?

Pelkäsin että siitä tuli punainen 

kun mies laittoi arvaamaan minkä väriseksi oli sen maalannut.

Vuoden se ehti pyöriä käyttämättömänä nurkissa.

Pääasiassa terassilla,

vaikka viime kuukaudet keskellä olkkaria.

Siinä ikuisuusprojektien kasvavassa saarekkeessa.

Vieraat jo kuvittelivat voivansa tuprutella sisällä,

luulivat sitä turbokokoiseksi tuhkakupiksi.

Samanmallinen se kyllä on, jalka ja kaikki.

Alkuperäinen lohkeileva oranssi maali kertoi

miltä vuosikymmeneltä se on kotoisin.

Kyseessä on taas yksi niistä miehen löydöistä.

Korostan, että kyse ei ole sellaisista sisustustoimittajien kuvailemista löydöistä

 joita löytää kun kävelee kauppaan sisään ja lyö rahat tiskiin.

Löytö on jotain hylättyä.

Jotain sellaista joka näyttää kurjalta ja kaltoinkohdellulta

jollain epämääräisellä laitakadulla.

Ja jonka joku sitten löytää ja korjaa talteen.

Nimenomaan korjaa, sillä usein niitä löytöjä täytyykin vähän fiksailla.

Tuskin oli maali kuivunut kun hiilet hohkasivat jo punasina.

Olin toivonut ettei toivottomalta vaikuttanut korjausprojekti saisi tulta alleen,

jotta se löytäisi tiensä takaisin jollekin kadun laidalle jonkun toisen löydettäväksi.

Ruohonvihreä pinta sai syömään sanani.

Se maastoutuu vihreän vartensa ansiosta näppäristi terassilla vallitsevaan viidakkoon.

Omppupuun ja vattupensaan väliin.

Toinen sellainen löytöprojekti on punainen.

Jos oikein tarkkaan tihrustaa, 

kovia kokeneen pinnan alta paljastuu myös oranssin sävyjä.

Kaikkien pintakerrosten perusteellinen poisto taitaa jäädä,

jos vielä tänä kesänä aiotaan kattaa pöytä koreaksi 

nautiskellaksemme ensimmäisen löydön grillaamia antimia.

Nyt kun mies on tarttunut pensseliin se on tartuttava tilaisuuteen.

Laitetaanko hattaraa, minttua vai ruohoa?!? 

Mikä sopis terassin betoniseen lattiaan parhaiten?

Vaiko jotain ihan muuta? Ehdotuksia??

HJÄLP!

Taikahelmiä

Tervetuloa kotiin Aurinko!

Heitin 9kk:n kärvistelyn jälkeen talvipompan nurkkaan

ja pääsin vihdoinkin hiplailemaan kesävaatteita ihan tositarkoituksella.

Samasta kaapista löytyi muitakin aarteita.

Kuka nämä tänne on tunkenut?!

Onko nämä kaikki muka mun?!

Niin harvoin niistä mitään käytän.

Paitsi kausiluontoisesti.

Ja korkeintaan yhtä kerrallaan.

Erityisen heikkona olen vähän kömpelön näköisiin 

alkuperäiskansojen käsintekemiin koruihin.

Koristautumisriitin lisäksi niillä on myös selkeä funktio.

Anopilta aikaa sitten saatu Masaï-soturin kaulakoru on juuri sellainen.

Ripustan sen kaulaan lähtiessäni sotatantereelle.

Pienen pienien yksitellen pujotettujen helmien rivit muodostavat 

värikkään ja täydellisen syklisen kokonaisuuden.

Epätäydellisyys selkeästi kuuluu harmoniaan.

Koruun on latautunut paljon rakkautta, 

runsaasti kärsivällisyyttä

ja ripaus taikavoimia... 

♫♫♫♫

Tunne vie

    

 Tein testin.

Sellaisen tyypillisen netissä täytettävän "naistenlehtitestin",  

jossa karu totuus selviää ihan vain pariin kysymykseen klikkaamalla.

"Olet tunneihminen! (jep)

Kotisi on aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä. (nii-i) 

Vaikka arvostat siisteyttä, (ei uskois)

on sinulla ongelma sen kanssa, että vihaat siivousta syvästi. (auts)

Murehdit kuitenkin turhaan sitä, mitä läheisesi kodista ajattelevat, 

sillä loppupeleissä jokainen pitää kotinsa juuri sellaisena 

kuin missä itse parhaiten viihtyy. (ai jasso)  

Olet sitä tyyppiä, jota voi koska tahansa pyytää mukaan, (no totta helkutissa)

sillä tartut tilaisuuksiin epäilemättä ja moni kadehtii elämänjanoasi. (niinkö?)

Joskus olisi kuitenkin hyvä, että pysähtyisit pohtimaan tarkemmin tekojesi seurauksia." (hmph)

Tunnustan. 

Tuuli vie.

Perjantaina kurkussani oli kaktus,

silmät seiso päässä, 

nenä vuoti kuin Esterin ahteri.

Sadekauden kunniaksi lenssu tuli kylään.

Oli myös se aika kuukaudesta 

että olo oli muutenkin kaikinpuolin hurmaava.

Odotin lauantai-iltaa kuin kuuta nousevaa,

 päästäkseni vihdoinkin pötköasentoon.

Samana iltana töistäni pyydettiin järjestämään tiistaiksi mininäyttely. 

Tällaisena "tunneihmisenä" kuulin hihkaisevani iloisesti oui, bien sûre!.

Järjenäänestä tietoakaan.

Se siitä viikonlopusta ja horisontaalista lepuutustilasta.

Kuvassa esiripustuspähkäilyä.

(olkkarin pöydän ääreen raivatusta metrin tilassa)

Nyt ne ovat esillä siellä näyttelypaikassa.

Oli kiva ilta.

Silmät seisoo edelleen päässä ja  

ajattelin vihdoinkin pistää hokkarit oikoseksi tohon samalle olkkarin pöydälle.

Mutta ei ehdi.

Kuulin juuri että meille on tulossa parin tunnin päästä ystäviä syömään sushia.

Ulkona paistaa vihdoinkin aurinko,

ja kohta mä säntäilen ympäri kämppää yrittäen saada tän huushollin 

siihen malliin että uskallan päästää vieraita sisään.

Mitä olisi...

Lonkero ilman giniä?

Pizza ilman mozzarellaa?

Karamelli ilman sokeria?

Kahvi ilman kofeiinia?

Orkidea ilman kukkaa?

Takka ilman tulta?

Sauna ilman kiuasta?

Vene ilman airoja?

Hajuvesi ilman tuoksua?

Pyörä ilman renkaita?

Omenapuu ilman omppuja?

Mansikka ilman makua?

Perhonen ilman siipiä?

Meri ilman suolaa?

Järvi ilman vettä?

Vuodenajat ilman kevättä?

Kesä ilman aurinkoa?

Komedia ilman naurua?

Divina comedian mukaan kesä tai edes se kevät 

tule tänne Helvetiaan tänä vuonna lainkaan.

Viikonloppuna satoi lunta ja jäisiä rakeita. 

Jungfraussa oli -16°C astetta pakkasta.

Kylmää sadetta tullut niskaan nyt tasaseen tahtiin 3kk putkeen.

Huumori on hukassa. 

Huomaan ihmisten, itsenikin 

ärsyyntyvän mitä pienimmistä asioista.

Kävelin kaupan kylmälaarin ohi 

ja peruutin tarkistaakseni etten nähnyt harhoja.

KANAsushia?!?

Siis sushia ilman merenelävää?

Leväperäistä.

Mun elämä on nyt järkkynyt.

Ottaisin pitkän ginin. 

Jos saisin.

Lonkeron ihan lonkerona. 

Kaksoiselämää

Plarasin kaverin käskystä eilen töitä läpi ja hän tarttui tähän kuvaan.

Sain noottia kun en ole tätä täällä blogissa koskaan julkaissut,

joten olkoon menneeksi. 

On osa yhdestä useammasta työstä koostuvasta sarjasta, 

jota olen työstänyt viimeisen vuoden aikana.

Olen pitänyt täällä blogissa jonkinlaista "rajaa" juttujen kanssa joita julkaisen, 

koska tämä on enemmänkin alter egoni hyvin epävirallinen päiväkirja.

Ajatuksia ja luonnoksia Nanaisen elämästä.

Ja oikeastaan vain pintaraapaisu siitä mitä kaikkea ihan oikeassa elämässä touhuan.

Koska privaatti minä, Nana on sitten asia erikseen... ;)

Vaikka molemmat ovat kuitenkin yhtä.

Nutukkaat sopivat päivän teemaan kuin nakutettu,

varpaat jäässä tätä tässä naputtelen.

Meillä on täällä pakkasta ja pisarat ovat muuttuneet lumihiutaleiksi.

Toivottavasti tomaatintaimet eivät palellu.

Terassin yrtit kyllä rehottaa vihreinä.

Rinkelblummatkin puskee vauhdilla.

Sitkeetä porukkaa.

Niitä ei jääkausi näytä jähmettävän.

Huomenna pakko kaivaa omat eskimobuutsit takaisin jalkaan.

Enkä yhtään kaipaa meidän seikkailuvuosia tuolla ylhäällä vuoristossa.

Olen järjestelmällisesti feidannut joka ikisen mahdollisuuden kivuta takaisin sinne 

lähes ikuisen lumirajan yläpuolelle. 

Liika on liikaa.

Lumidoussit on eletty.

Voisin ihan hyvin elellä paikassa jossa vallitsee ikuinen kesä.

Hillua pikkupikkupikineissä läpi vuoden ja syödä arbuuseja.

Täälläkin yleensä toukokuussa.

Yksi niistä ihanista asioista miksi täällä on hyvä asua.

Vaikka ❤ onkin ikuisesti Suomessa.

Ois ny ees Korona

Arvoitus: 

Vuoden käytetyimmät kengät?

No kumpparit!

Kaipaan myös sadetakkia.

Sitä vanhaa keltaista Rukan reuhkaa ja syydvestillekin olisi käyttöä.

Ihan jokaikinen päivä.

Lapsuuden kesistä saaressa muistan jäiden sulamisen,

auringon ja perhoset,

mutta myös ne sateiset päivät.

Kun pelattiin päivät pitkät jauhopintaista Koronaa 

sateen ropistessa heiveröisiin ikkunalaseihin

ja iltaisin kokoonnuttiin ainoan valonlähteen,

isin virittämän öljylampun ympärille pelaamaan korttia.

Kuten kaikki yökkösetkin.

Elettiin sään armoilla.

Muttei se haitannut ollenkaan.

Se oli enemmänkin jännittävää.

Varsin patentti syy jäädä hirsiseinien sisälle pötköttelemään 

ja lukemaan ullakolta löytyneitä hiirenkikkareisia Kalle Ankoja.

Missä vaiheessa mua on alkanut ottaa pannuun sade?

Siinäkö vaiheessa kun en voi vaan jäädä vällyjen väliin lämpöön ja kääntää kylkeä?

Vai siinä vaiheessa kun huomasin että kypsähköjä sadetanssijoita katsotaan kieroon?

Onko musta tullut sittenkin tylsä aikuinen?

Täysin naurettavaahan tää on rutista jostain näinkin pienestä,

sata päivää sadetta, hyttysen kusema elämästä.

Mut ois ny ees se Korona!