Pages

Wednesday, December 28, 2011

Pakkanen & Pakkanen




Kauppareissulla Siperiassa oli katalat seuraukset. Naparetkivarustuksesta huolimatta julma tuuli teki tepposet ja jumitti niskan lenssun ottaessa niskalenkin. 

Aatonaattona akupunkturistin hoitopöydällä neuloja oli ympäri kehoa niin monta että menin laskuissakin jo sekasin. Uskottelin olevani kondiksessa jouluaattona, vaikka toivehaihatteluahan se oli, yleensä hoitoa seuraavana päivänä olo on kahta kauheempi  - sillä saralla toimenpide ei tuottanut taaskaan pettymystä... ;) 

Aattona oli vaan annettava periksi. Pötköttää vällyjen välissä rommitoteja hörppien. Tunnin jaksoin pysyä pystyssä, juuri sen verran että pääsin maistelemaan isin ohjeella graavattua lohta ja mätiä sekä arvailemaan ja availemaan lahjoja. Korvatunturilla oltiin oltu korvat höröllä: ei tullut imuria, vaan kääröistä paljastui mm. potkupuku, villasukkia ja pokkareita. 

Joulupäivän kruunasikin varsinainen superylläri. Öljy loppui yllättäen (taas) ja siihen loppui myös lämmitys sekä lämmin vesi. Ulkona paukkui pakkanen, järkyttävän kokoiset jääpuikot akkunan takana alkoivat muistuttamaan Hallin hampaita kylmän kalvaessa pirttiin sisään. Isäntä heitti pökköä pesään parhaansa mukaan, mutta mittari ei kivunnut yli kolmentoista asteen. 

Luojan lykky tästä tuvasta löytyy viltti jos toinenkin. JOKAIKISELLE on löytynyt käyttöä. Kasasin ne kekoon sängylle ja kömmin niiden alle. Jalassa mummon raidalliset villahousut ja Patagonian yyberhyyberarktisten olosuhteiden fleecepöksyt, parit villasukat, villapaitoja kaks, shaali ja pipo. Harkitsin sormikkaita, mutta epäilin että kirjansivuja saattais olla vaikea kääntää. Lisälämpöä toi tuo kuvassakin näkyvä karvapallo, joka ei ole sängyn alta pöllähtänyt villakoira (vois kyllä ollakin) vaan poikasten roskiksesta pelastama villikissanpentunen, joka on vuoden kesyttämisen kunniaksi oppinut kehräämään!  :) 

Lämpöä pesään toi erityisesti Pukin tuoma Pakkanen. Ei jättänyt kylmäksi tälläkään kertaa.
Uusintapainoksessa seikkailtiin Lapin maisemissa ja sehän sopi vain loistavasti jäätävään tunnelmaan. 

Tänään tuli sitten öljymies! Tässä sitä siis näpytellään rinta rottingilla, vaikkakin salaa isännän livahdettua kellariin rumpuja paukuttelemaan...Antoi lenssun iskiessä porttikiellon työhuoneeseen ja ihan asiasta, täähän on kuin pakastin, talon kylmin huone. Pakkasella tai ilman. Hrrrrrr...



Friday, December 23, 2011

HEHKUVAA JOULUA!


Hehkuvaa Joulua teille kaikille siellä ruudun toisella puolella! ;)

Monday, December 19, 2011

Luonnon armoilla



Minimalistinen näkemys meidän retkikunnasta eilen. 
Pipot vaan vilkkuivat, paljon muuta ei sitten näkynytkään...

Kassit olivat valmiina jo torstaina. 
Perjantaina heti poikasten kotiuduttua oli tarkoitus lähteä suoraa päätä viikonlopuksi laaksoon.
Lauantaina olisi ollut T.T.T. (TosiTärkeitäTonttuasioita). 

Suunnitelmat muuttuivat.
Perjantaina saapui kutsumaton vieras, Joachim.
Myrskyisä Joachim riehui raivokkaasti ulkosalla, laittoi puutarhatontut ja hollannikkaat lentelemään
ja viskasi terassin rottinkisen keinutuolin naapuritonteille.
Puut kumartelivat uhkaavasti rajun tuulen myötä ja muutama katkesikin.

Poikaset pääsivät kotiin turvaan myrskyn silmästä, 
mutta vuorilta metsän läpi alas laaksoon vievä tieosuus oli vaarallinen 
ja matkakassit jäivät odottamaan luonnon lauhtumista.

Lauantaina herättiinkin sitten lumipyryyn. 
Yöllä satanut lumi oli levittänyt paksun vaippansa 
ja isiseikkailija ryhtyi lapioimaan vapaata väylää,
jotta päästäisiin vihdoinkin matkaan. 
Kolme tuntia myöhemmin reitti oli selvä, mutta auto ei startannutkaan.
Akku oli sanonut itsensä irti.

Täällä me ollaan jumissa neljättä päivää
ja luntakin on jo napaan asti.

Eilen oli pakko päästä tankkaamaan ruokavarastoja
ja lähdettiinkin koko retkikunnan voimin reput selässä kahlaamaan kylille.
Tiestä ei ollut tietoakaan ja puolen tunnin tarpominen lumimyrskyssä neitsythangessa venähti tunniksi.
Joskus epäilen että asutaanko me sittenkin Siperiassa.

Tämmöstä se on kun ryhtyy elämäntapaintiaaneiksi.
Luonnon armoilla.

Ja viis T.T.T.:stä, Joulupukkihan ne lahjat tuo, eikö tuokin?



Friday, December 16, 2011

Upsy Daisy



Hiljasta pitää täällä, mutta ihan oikeessa elämässä on vauhti päällä.
Puhelua sinne ja tänne, päivittäisiä paperiasioita pinollinen pöydällä.
Feng Shui on muuttunut Punk Shuiksi ja kaikki neliöt ja kuutiot tuntuvat olevan tehokäytössä.
Kaposia käytäviä kämppä täynnä ja tämä on vasta alkua...
Meidän koti on siis muuttunut Varastoksi. Trukki vaan puuttuu.

Ja joulu olis sitte ens viikolla? 

Pakkauspuuhat aloitettiin pirtin taaimmaisesta kolosta.
Pentujen puumaja pantiin säpäleiksi ja jotta saatiin takkapuita. :)
Olin siinä luulossa että heidän valtakuntansa olisi se haasteellisin etappi, 
mutta taisinkin erehtyä...

Koluan täällä pitkin nurkkia ja yritän täyttää laatikoita fiksusti teemoittain.
Samat asiat samoihin laatikoihin.
Kirjoja on paljon ja ne ovatkin jo melkein kaikki nätisti laatikoissa. 

Yksi asia yllätti ja sai vähän mietteliääksi.

Meillä hiukkasen isommilla näyttääkin olevan leluja 
vähintään yhtä paljon kuin jälkikasvulla.

Isillä on laatikoittain 
robotteja, 
transformersseja, 
playmobiileja, 
supersankareita, 
inkkareita, 
länkkäreitä, 
autoja
 ja wanhoja elektroniikkapelejä 
pöytäflippereistä nyt puhumattakaan. 

Jumatsukka - onneksi ehdittiin myydä se ihan oikea flipperi jo viime muutossa, vaikka ajoittain iskee vieläkin morkkis. 

Ja noh on näköjään äitilläkin ihan yhtä monta laatikollista sekalaista sorttia, 
joita voidaan kutsua "leluiksi".
On nukkeja, 
doudouja, 
bambeja, 
japanilaisia puunukkeja, 
lumihiutalepalloja, 
maatuskoja (17!), 
puuhevosia,
kirjainpalikoita, 
77 lautapeliä, 
11 pelikorttipakkaa, 
pingviinejä, 
eskimonukkeja, 
hylkeitä, 
muovieläimiä,
pienoisompelukoneita, 
pikkukattiloita 
ja jopa toimiva PINKKI tehosekoitin! 
Sellasta mulla ei ookaan edes oikeessa keittiössä...

Ja mitäänhän me ei olla koskaan kaupasta ostettu, 
kaikki tämä sälä on kerääntynyt seikkailureissuilta mistä milloinkin.
Jokaisella on siis oma pikku tarinansa, 
joka ainoasta tavarasta muistuu mieleen tietty tärkeä hetki jossain.

Nyt ne ovat kaikki tarinoineen laatikkojen kätköissä 
ja täytyy tunnustaa että jouduin oikein pinnistelemaan 
muistaakseni mitä niihin oikeastaan laitoinkaan. :) 

Ne kaikista tärkeimmät kun ovat edelleen käden ulottuvilla ja pakataan vasta ihan viimemetreillä. 
Luultavasti sujautan ne vasta muuttopäivänä omaan kassiini, jotta tiedän niiden varmasti tulevan mukaan. 

Ne kaikkein arvokkaimmat. 

Veikan tarhassa virkkaamalla värkkäämä Örkkipörkki on seurannut mua läpi elämän,
 se on suojellut ja vartioinut jokaista kotikoloa aitiopaikalta. 

Mamman Venäjältä tuoma moldaavialainen maatuska on jo kovin haalistunut 
ja liimattu uudestaan kokonaiseksi useaan otteeseen, 
mutta se on ollut leikeissäni mukana niin kauan kuin muistan. 
Se ei ole kaunis, mutta rakkain. 

Lampaantaljatilkusta 
ei ole mitään tietoa mistä se on mukaan tarttunut, 
mutta se on mun unilelu siinä missä nallekarhu jollekin muulle.
Sen pehmeä karva on paijannut poskea ja lohduttanut aina.






Monday, December 12, 2011

Tiskijukka englantilaisittain



Kuullessani sanan tiskijukka ensimmäistä kertaa, en ymmärtänyt mistä kumman syystä puhujan ääni värisi innostuneena. Mitä niin kertakaikkisen loistokasta olisi jossain Jukassa, joka tulisi tiskaajaksi pikkujouluihin? Sittemmin sanan oikea merkitys on selvinnyt ja tottamaar pyörittelisin kernaasti itsekin mielummin lättyjä vaikka ihan pikkujouluissakin, kuin tiskaisin likaisia asioita. 
Jos jotain kotihommelia inhoan sydämeni pohjasta, niin se on kyllä taatusti tiskaaminen. Koska en ole voinut siltäkään valitettavasti välttyä, pidän astianpesukonetta vuosisadan keksintönä. Ainakin samaa kategoriaa kun ehkäisy. Ei tule tappelua tiskivuoroista, astari on jopa perinteistä menetelmää säästeliäämpi vedenkuluttaja ja ihmiselle jää aikaa vielä johonkin muuhunkin. VAPAUS!

Viikko sitten meidän astari sanoi itsensä irti. Tällä kertaa Mäkkaiverikonsteista ei ollut mitään hyötyä, sillä kone sylki salamaa ja sankkaa savua. Oikosulku. Miten sattuikaan näin ovelaan saumaan, kuukausi ennen muuttoa. Ihan kuin mulla ei olisi mitään muutakaan tekemistä. 

Naurettavaa narista näinkin pienestä asiasta, mutta kaikki on niin suhteellista. Kohteesta riippumatta, liian usein sitä pitää niin monia asioita elämässä itsestäänselvyytenä ja huomaa arvostavansa ja tarvitsevansa vasta sitten kun sitä ei enää ole. Onneksi kyseessä on vain astari. 

Hyviä puolia tässä on se, että KAIKILLE kaappien astioille löytyy varmasti käyttöä. Tasapuolisesti.
"Hei mitä ihania kuppeja tuolla taaimmaisessa rivissä oikein pilkottaakaan!" Tulee tehtyä inventaariota ja löytöjä. Sillä seurauksella, että tiskivuori kasvaa jättimäiseksi. Jos meillä ois amme, niin latoisin likaset sinne ja hoitelisin homman kertarysäyksellä. Mutta kun ei ole eli vähintään neljät tiskit päivässä - apuuva, enhän mä ehdi enää bloggaamaankaan! :D

Nöyrästi vaan ne PINKIT kumihanskat käteen ja puhdistamaan kippoja ja kuppoja ahtaassa teräsaltaassa, 
ILMAN luksuriääristä huuhteluallasta ja tiskikaappia. (muistattehan  - se on SUOMALAISEN NAISEN keksintö...yllätys!) Eli hemmetin hankalaa. Mutta mahdollista.

Dalaï Lama virnuilee velmusti pikkuriikkisistä raameistaan, kodin alttarilta, joka sattuu olemaan tiskipöydän yläpuodella. Sopii teemaan, tässähä tuumaillaan syntyjä syviä. Mietin onkohan kyseinen tyyppi koskaan tiskannut...? Noh, ei askeetilla kyllä luulis olevan paljoa tiskattavaakaan. Ilman tätä ylitsepursoavaa materiaa ja sen hallitsemista sitä voisi keskittyä vaan siihen kaikkein tärkeimpään, olennaiseen. 

Kamalata, miten annankaan materian jarruttaa eloa ja mun henkistä kasvua!!!  :D Katson jokaista astiaa sillä silmällä ja mietin kunkin kohdalla mistä olisin valmis luopumaan. Vaikeata päättää. Nehän ovat kaikki yksilöitä, jokainen rakkaudella valittu ja vaalittu, jokaisella se oma karaktääri. Universumi päättäköön. Kiitän kun lasi hajoaa. Tulee taas tilaa tyhjälle. 

Peeäs: Päivän neljännen tiskin hoitelin "englantilaisittain", ilman huuhtelua. Pesin ja nostin pokkana suoraan kuivumaan vohvelipyyhkeen päälle. Parikyt vuotta takaperin jouduin kulttuurishokkiin todistaessani samankaltaista tapahtumaa. Käytän kyllä tosi laimeeta ja ihan ekoa tiskiainetta. Ei kai siitä mitään voi tulla. Korkeintaan kuplia röyhtäillessä. Wow. Sehän ois vain suotavaa.

Thursday, December 8, 2011

Minä osa II























En uskonut koskaan julkaisevani tätä isiseikkailijan eräänä yönä salaa näppäsemää kuvaa viime vuoden puolelta, mutta yleisön pyynnöstä (tunnistatte kyllä itsenne tästä ;)) päätin sittenkin laittaa itseni likoon oikein kuvan kanssa. Rohkaisuksi, kannustukseksi.

Kuten joskus ehkä olen maininnut, meidän seikkailijoiden kuviot muuttuivat hyvinkin radikaalisti yllättävien asioiden summana viime vuonna. Siinä sekametelisopassa päätin laittaa oman yrityksen pillit pussiin ja sen seurauksena olin itsekin aikamoisessa pississä. Time off-in piti olla vain väliaikainen ratkaisu siihen asti että löydämme uuden kotikolon vanhasta kotikaupungista - tarkoituksena oli löytää hulppea tila, jossa voisimme asua ja työskennellä sulassa sovussa. Mutta kaikki ei mennyt kuten Strömsössä... Uutta kotia/työtilaa ei niin vain löytynytkään ja olimmekin täysin jumissa täällä Suklaativuorilla ja ihan kurkkua myöten.

Olen toiminut aina enemmän tai vähemmän friikkuna ja tottunut kehittämään töitä tarpeen mukaan ja onnistunutkin työllistämään itse itseni monenkirjavissa projekteissa. Tällä kertaa kaikki jumitti, mikään ei toiminut ja löysin itseni todella epämukavasta tilanteesta, josta blogin ihan ensimmäiset luonnoskirjasta skannatut piirustuksetkin kertovat.
Käytännössä olin siis työtön ja toimeentulon turvaamiseksi olin pakotettu ensimmäistä kertaa elämässäni ilmoittautumaan paikalliseen työkkäriin. Jo itse tilanne oli helvetin nöyryyttävä ja soti vastoin kaikkia näkemyksiäni ja erityisesti sydämeni ääntä, mutta joskus on vain pakko tehdä asioita pesueen toimeentulon turvaamiseksi. Ja siellä luukulla paljastui karvas totuus. Koska olen ollut oman itseni herra tai no tässä tapauksessa rouva, niin mitään työttömyystukia tms. oli turha toivoa. Penniäkään ei tipu, vaikka vuosia takaperin olen ihan kiltisti maksanut veroja ihan kuten kuka tahansa normaali työssäkävijä.

Olin voimaton ja edessä tuntui olevan hillitön betoninen seinä. Ei se raha, vaan se että sulle sanellaan mitä sun kuuluis tehdä ja tunnet olevasi oman elämäsi käsikirjoituksessa pakotettu mykäksi tai vielä pahempi, että ikäänkuin joku kirjoittaisi sulle ihan vääriä repliikkejä.

Seuraavana aamuna heräsin siihen että betoni oli siirtynyt kehooni - en pystynyt enään kävelemään. Ja sitten mentiin jo rullatuolilla sairaalaan. Kroppa sanoi jyrkän EIn sille mitä en saanut huulillani muodostettua. Kotiinpäästyäni kipu oli niin voimakas, että vietin viikkokaupalla unettomia öitä. Mietin ja mietin. Mikä musta tulisi isona? Millä me oikein pärjätään? Miten laskut maksetaan? Mitä mä HALUAN tehdä? Yhtä kysymysmerkkiä täynnä koko pää.

Kun uni ei tullut muun pesueen nukkuessa ja kipu oli kovimmillaan, hetken mielijohteesta konttasin kaivamaan pölyttyneitä maalaustarvikkeitani ja ryhdyin sutimaan. Siveltimen vedot ja värien maailma imaisivat mukaansa ja löysin itseni samankaltaisesta unenomaisesta tilasta, jonka muistan varhaislapsuudesta. Kun mulla oli paperia nenän alla ja Carioca-tussejen sateenkaarikirjo - kaikki oli hyvin. Keskityin jälleen siihen mikä on ollut mulle kaikkein rakkainta tekemistä läpi elämän. Kuinka ollakaan keskittyessäni viivoihin ja väreihin, myös kipu hellitti yllättäen. Olin hämmentynyt kun pystyin jälleen suoristamaan selkäni! Kuinka olinkaan voinut melkein unohtaa? Satunnaisia kuvitustöitä lukuunottamatta viime vuodet olin keskittynyt nimenomaan muiden tekemisen esilletuomiseen, oman itseni kustannuksella. Unohtanut tyystin omat tarpeeni. Kyseessä ei siis ole mikään ihmeparantuminen, vaan se, että mieli ja tekeminen olivat jälleen harmoniassa keskenään. Ilman kipuja ei ilmeisesti kasva. Joskus on vaan mentävä nelinkontin mudan kautta. Onneksi.

Wednesday, December 7, 2011

Hirsiä


Vetelin 13 tuntia hirsiä yhteen pötköön ja heräsin siihen että pirtti on kylmä kuin jääkaappi ulkona riehuvan tuiskun ansiosta. Tai takia. Puupirtissä tuulee hirsien välistä sisään ja yksinkertaiset satoja vuosia vanhat lasiruudut helisevät puhurin yltyessä. Ensimmäinen ajatus on sytyttää takkaan tuli, mutta halkokori onkin tyhjä. JumaliaLauta - Halot loppu ja tekee mieli nostaa helvetianmoinen haloo. Mutta mitä se auttaisi? Ei mitään. Sitäpaitsi puita on pirtinjalka täynnä, paitsi että ne ovat (vielä) hillittömiä hirsiä. Moottorisaha sanoi itsensä irti ja puu liian tuhtia sorttia kirveelle. Arvuuttelen:
a) Joko soitan metsurille ja tilaan kuution puita - saattaa mennä sellanen parikin viikkoa ja sittenhän me jo kohta muutetaankin muihin maisemiin. Sinne urbaanimpiin, jossa lämmitys toimii ihan vaan pattereilla.
b) Tai sitten käärin hihat ja pistän sahaten. Niinhän ne ennenwanhaankin. Tätä on joskus ennenkin päässyt testaamaan. Muistan elävästi. Se on puoltuntii per klapi. Puusortti on niin kovaa, että timmassa saa sahattua korkeintaan kolme klapia. Ei sillä suurta roihua saa, mutta ei kait tarttekaan, kun toi itse sahaaminen on sen verta hikistä hommaa, että mitään lämmitystä puuhasta suoriuduttua ei enään kaipaakaan. Päinvastoin.

Monday, December 5, 2011

Ça va cartonner...


Jepjep, hyvä kun ehti muste kuivua sopparista, kun eräät ryhtyivät hamstraamaan pahvilaatikoita. Ja parasta olikin, sillä tätä pakattavaa kyllä riittää. Oonko koskaan aiemmin maininnut että me ollaan hamstereita? Toinen on alunperin kotoisin Hamsterdamista - joten ihan lookista, mutta tää toinen (minä) ei ymmärrä että miten tässä näin on käynyt. Ja pikkuhamsterit tulevat reippain askelin esimerkkiensä jalanjäljissä. 

Entä oonko koskaan kertonut että olin entisessä elämässäni kaupantäti? Siis ihan kyllä tossa lähimmäisessä, sillä vielä vuosi sitten pidin ihkaomaa vintageen, taiteeseen ja tuoreeseen suunnitteluun erikoistunutta elämäntapapuotia täällä suklaativuorilla. No se nyt on jo pääosin menneen talven lumia, mitä nyt pientä pop uppia silloin tällöin siellä täällä, jotta taivaallinen tavara pääsee kiertoon. 

Kun se on semmonen juttu, että vaikka en/emme mitään aio koskaan sen enempiä hankkia, niin sitä tavaraa vaan osuu kohdalle, joskus jopa suorastaan kävelee vastaan. Eihän semmosia aarteita voi jättää oman onnensa (n)ojaan, vaan ne täytyy pelastaa! Alunperin tarkoituksena oli perustaa sama puoti tänne verkkoon, mutta se nyt on vaan jäänyt, kun ryhdyin uudestaan piirtämään ihan tosissani. 

Joskus kuitenkin vielä leikittelen ajatuksella, varsinkin juuri nyt kun sitä taas huomaa hilloavansa mitä huikeampia juttuja, jotka eivät missään tapauksessa tule kaikki mahtumaan uuteen kotikoloon. 

Bingo!

Nonni, bingoemäntä pisti vihdoin ja viimein arpajaiskoneen pyörimään ja arvonta on suoritettu.
Biljoonat kiitokset jokaikiselle osallistujalle kommenttilooraan ilmestyneistä mielenkiintoisista ja inspiroivista minikertomuksista teistä ja hyperherttaisista mieltälämmittävistä sanoista Nanaisesta. Kiva tietää kuka siellä ruudun toisella puolella oikein on! Palaan sanoihinne aina uudelleen ja enpä ihmettelisi jos joku piirustus jatkossa on saanut syntynsä teidän jonkun aatoksista tai paatoksista. Niin toinen toistaan hauskoja ja koskettavia juttuja siellä on. Lupaan sitten kertoa! 

T A D A A...voittaja on:




( H U R J A T   T U U L E T U K S E T )
Hihii, nyt laitan miettimismyssyn päähän ja alan suunnittelemaan Minna-Leenan kertomuksista kuvaa...jännää! Laitathan Minna-Leena osoitteen mihin voin sulle tulevan tuotoksen lähettää... :D

Ja hei, huomasin että tänne on tullut uusia lukijoitakin - T E R E T U L E M A S T !

Thursday, December 1, 2011

Ootteko olleet kilttejä?


Kirjoteltiin Joulupukille. Poikanen lukasi äidinkin toiveita ja loi hellän katseen sanoen: 
"Äiti hei, älä nyt mitään tommosia talouskoneita ainakaan toivo! 
Sun täytyy toivoa jotain kivaa sulle itelles, semmosta mistä tulee hyvä mieli, jooko?!"
Mitä ootte toivoneet Pukilta vai ootteko uskaltaneet toivoa mitään?!
Mitkä ovat teidän Ranking Listan kärjessä joululahjojen parhaimmistoa 
ja mitä ette missään tapauksessa haluisi löytää kuusen alta?

Monday, November 28, 2011

Kaamoskuu



Eräs ystävä suunnitteli taannoin antavansa lapsensa nimeksi Kaamos. Koska nimet ovat mielestäni monesti kovin enteellisiä, jäin oikein pohtimaan sanan sisimpää merkitystä ja etymologiaa.

Kirjoitusasultaan sana kaamos on kovin kaunis ja tasapainoinen, mutta ääneen lausuttuna se tuo vääjäämättä mieleen pimeyden ja siinä on varsin voimakas melankolinen lataus. Jollain surumielisellä tavalla se kuulostaa silti kauniilta. Tavalla jota väittäisin jopa täysin suomalaiseksi. Tai ainakin pohjoiseksi.


Jos sanasta ottaa ämmän pois, siitä tulee kaaos. Vaikka kaamos rimmaa myös loistavasti kaamean kanssa, se on silkkaa sattumaa, sillä se on lainattu saamen kielen sanasta skábmajoka puolestaan on johdos norjan sanasta skamtidSkam (häpeä), tid (aika). Siis häpeän aika...!? 

Muille kielillä käännettynä se taas kuulostaa jopa eksoottiselta, ranskaksi nuit polaire, englanniksi polar night.

Minua pyydettiin kuvittamaan mielenkiintoista artikkelia Luonto-Liiton julkaisuun. Siinä puhuttiin kaamoksesta ja listattiin kikkoja sen selätykseen. Kuvituksia tehdessä mietin, että mikä siinä kaamoksessa nyt on niin kamalaa. Vannoutuneena kesäihmisenä tunnen itsekin auringon puutoksen luissa ja ytimissä.
Elämänrytmi on hitaampi, normiaskareet takkuilevat ja spontaanius on tipotiessään. Tiedemiehet ovatkin löytäneet biologisen selityksen moiseen alakuloon. Auringottomana aikana aivojen serotoniinivaje aiheuttaa voimattomuutta, serotoniini kun säätelee ihmisen energiatasapainoa ja siten myös tunnetiloja. Uskallan silti väittää että asenteella on asiaan paljonkin vaikutusta.

Olisiko ihmisten ja erityisesti kaamoksesta kärsivien suomalaistenkin aika vain hyväksyä myös  se "pimeämpi" puoli itsessään, paiskata kättä oman melankolisuutensa kanssa ja sukeltaa ihan luvan kanssa sielunsa syövereihin. Kun vuoden pimeimpään aikaan mikään ei huvita, niin eikö sitä sitten voisi kotiin tullessaan vetästä ne verkkahousut ja villasukat jalkaan, käpertyä nurkkaan ja olla vaan möllöttää? Elää säästöliekillä ja nauttia siitäkin. Mitä hävettävää siinä on?

On lohdullista että sitä voi välillä kääntyä sisäänpäin, matkata omaan itseensä. Auringon noustessa taas reilusti horisontin plussapuolelle kesäaikaan on sitten taas mistä ammentaa ja kääntyä jälleen ulospäin yöttömässä yössä.





Friday, November 25, 2011

Kaiken Aa ja Oo






































Taustaa:

Aasta tulee joko graffitimaalari ja/tai buddhalainen munkki. Aikoo sitten isona Siddharta Gautaman tavoin luopua kaikesta materiasta (paitsi ehkä niistä spraymaaleista ;)) ja muuttaa pahvilaatikkoon asumaan. Ruuan hän aikoo hankkia munkkien tapaan kiertämällä päivittäin riisikulho sylissä ovelta ovelle. Ja sitäpaitsi kuulemma Gautamakin pärjäsi yhdellä ainoalla riisin jyväsellä monta vuotta. Sehän sopii - riisi onkin poikasen lempiruokia. Ja ihan pleininä ilman mitään. Ainoa mikä hänelle tuottaa tässä askeettisessa tulevaisuudensuunnitelmassa miettimistä on hiuksista luopuminen. Sillä niitä on paljon. Mutta kaikkeenhan on aina ratkaisu, vai mitä äiti? - hän voisikin perustaa ihan oman tukkaisen koulukunnan: buddhalaiset punkkimunkit.

Oo puolestaan suunnittelee skeittaavansa ja ryhtyvänsä myös koko maailman presidentiksi. Maapallon valtiaana hän aikoo kerätä kaikki rahat yhteen pussiin ja jakaa ne sitten tasapuolisesti niin, että kaikilla on ihan yhtä paljon. Hänen laskelmiensa mukaan näin kaikilla ihmisillä olisi riittävästi rahaa ruokaan ja nälänhätä olisi kohta historiaa. Hän haluaisi myös saada yhtä kauniin tumman hipiän kuin serkkunsa, mutta tässä vaiheessa se on kyllä vähän myöhäistä. Vai äiti, onko olemassa sellaisia kreemejä että voisin vielä tästä muuttua? 

Kuuntelin Aan ja Oon välistä keskustelua keittiön pöydän äärellä:

Aata painaa huoli huonoista arvosanoista saksankokeissa, hän tietää että jatkossa täytyy betrata ja reippaasti, koska aikoo lukion kautta Taideteolliseen korkeakouluun. Täkäläinen koulusysteemi näet "poimii jyvät akanoista" jo kuudennen luokan lopussa ja jollei saksa, ranska ja matematiikka ole kaikki kiitettäviä, olet auttamattomasti akana, vaikka vetelisit täysiä kutosia (täkäläinen 10) kaikista muista aineista.

Aa: Hyvä sun on. Vaikka tulis ihan mitä vaan saksasta, ni ei sua haittaa. Sä kun voit vaan skeitata.

Oo räplää fingerskeittiään, nostaa sen näppärästi ilmaan ja liukuu sillä salaattikulhon reunaa pitkin alas ja alkaa muodostaa kahdeksikkoja.

Oo: No mitä sitten? 

Aa: No sun ei tarvii opiskella kun oot niin hyvä skeittaamaan. Saat siitä rahaa ja skeittaat vaan. Ja sulla tulee olla varmaan iso talo.

Oo: Nii-i, mut sähän halusit ite asuu pahvilaatikossa. Ja kai mä ny sulle yhden pahvilaatikon hommaan. Tai vaik kuinka monta. Rakennan sulle niistä kerrostalon ja sitsä voit valita et missä sä haluut asuu. Laitetaan sulle sinne kylppäri kans.

Aan ilme kirkastuu ja silmät kertoo että ratkaisu kuulostaa houkuttelevalta. (Ja että hänellä on kyllä maailman paras veli.)
Tähän väliin kysyn tylsänä realistisena vanhempana että mistäs saadaan sinne vedet?

Oo: No ottaa kraanasta! 

Aa: Niin mut täytyy sitä vettä ensin olla et sitä saa kraanasta. Afrikassakin ne naiset joutuu kävelemään kymmenii kilometrei ne saviruukut päässä et ne saa vettä niiden perheelle. Ja kerran ne roudas sieltä Pohjoisnavalta tai jostain yhen jäävuorenki et ne sais vettä juodakseen.

Oo: Täh? Miksei niil oo vettä ja meil on vaik kuinka paljon?!


Niinpä.

Poikasten levylautasella pyörii tänään tämä.

Thursday, November 24, 2011

Auringonkukalta
































Pari viikkoa sitten Kusti toi huumavasti tuoksuvan paketin Suomesta. Vähän me jänniteltiin Niinan kanssa pääseekö rajan yli, sanooko tullimiehet että "mitäs kukkaa siellä oikein on?", vaikka puketti oli vaan täynnä Auringonkukkaa! Ihan piis of keikki sisällön lähettäminen ei ollutkaan. Kaikki sai alkunsa siitä kun Niina (aka Auringonkukka, sillä kun hän siellä kukkapellossaan kuikuilee, on aivan mahdotonta erottaa että kuka on kukka ja kuka on Niina!) luki akuuttia aarrekarttaani ja päätti ryhtyä mulle varsin nuorekkaaksi mummoksi, NEOmummoksi! :D Tarkoituksenaan lähettää rakkaus rinnassaan keiteltyä ja pullotettua seljankukkamehua, joka on ihan parasta maailmassa. Mutta tullimääräykset Suklaativuorille ovat sen verran tiukat, että ei siitä valmiiden juomien lähettämisestä mitään tullut. "Muutaman" kiekuran ja serpentiinin ja tontunkin kautta sain paketin syliini. Fiilinki oli sama kun jouluna sitä avatessa, sillä ison paketin sisästä löytyi seljankukan lisäksi monta erikokoista pakettia. Kaikki huolella ja rakkaudella kauniisti käärittyjä. Osa ihanuuksista olkoon äNNien välinen salaisuus, mutta ruissipsejä on rouskuteltu, kettukarkkeja naposteltu ja Porin Sanomia lueskeltu. Se oli vissiin pakkausmateriaalia, mutta hirmukiinnostava Imagen hotkaisun jälkeen. Erikoismaininta Siiruskan maailman pienimmästä "kristallipallosta"(taskumalli - kyllä Irman kelpaa!) ja Niinan rustingeista. KIITOS vielä kerran.
Oot mielettömän ihana tapaus! Ja harviNainen helmi.

Sydänjuuret-on







































Seisoimme puutarhassa ihmettelemässä vuosia sitten istutetun omppupuun lähes olemattomia juuria.
Poikasen 6-vuotislahjaksi saama hedelmäpuu nousi hämmästyttävän helposti ylös maasta. Kivuttomasti.
Mies sanoi, että puu oli ilmiselvästi aavistanut tulevaa, tunsi että paikka olisi vain väliaikainen ratkaisu. Ettei kannattaisi yrittää sen syvemmällä juurruttaa.

Meidänkin juuret on nostettu tämän kylän maasta jo aikapäiviä sitten. Jos ne nyt koskaan oikein syvällä olleetkaan. Maaperä on ollut kitkerää ja routaisaa, olosuhteet kovin epäsuotuisat juurtumaan.

Seikkailut tulevat jatkumaan betoniviidakossa ja seuraavaa lukua jo kovasti odottellaan. Tällä kertaa maaperä on entuudestaan tuttua ja hedelmällisempää. Palaamme sinne mistä meidän seikkailutiimi on saanut alkunsa. Sinne missä erilaisuus on rikkaus ja olennainen osa elämää. Sinne missä kaikki kukat saavat kukkia. Sydänjuurille. ❤

Sunday, November 20, 2011

Minä



Yleisön pyynnöstä. Minä ja boonuksena Shakti ja muutama rinkelblumma. ❤ Meidän puutarhassa. 

Kuvittelua

Kuvituksia tehdessä mielikuvitus lentää ja kynää pyöritellessä syntyy ihan vahingossakin kaikenkarvaisia otuksia, hahmoja ja tyyppejä. Olin itseasiassa tekemässä jotain aivan muuta, kun paperille alkoikin
ilmestymään näitä pullokaulaisia leidejä. Sen pitemmittä puheitta, saanko esitellä: Ingrid ja Kainovieno.

Friday, November 18, 2011

Palasina



Kuka tai mikä saa Nanaisen juoksemaan hiki hatussa keskellä päivää? Tarina on kesken, uupuu se taka-ajaja. Tossa sen näkee, kun sitä ei saa valmiiksi. Tontut huomio! Ei yhtään enempää tätä sorttia kiitos. Lailla pitäisi kieltää mokomat. Puuttuvat palat eivät sovi yhtään yhteen mun Feng Shuijauksen kanssa.
Kuulen muminaa, että taas se vääntää tosta samasta... No nii-i, oon hurahtanut jälleen kerran - katotaan nyt kauan tätä kestää... ;) Voi kyllä toisaalta mennä kauankin, sillä jos tämä nyt on sitä kodin akupunktiota, niin jumissa olevia akupisteitä tästä vuoristohökkelistä nimeltä koti löytyy. Mutta takaisin niinkin tonttuun asiaan kuin palapelit. Jos nyt joku joskus jotain lahjaa meille kaavailee, niin neuvo: Älä nyt helvetissä ainakaan palapeliä hanki, törsää roposes mieluummin vaikka ittees. Lasten luolasta meinaan löytyy jo "muutama" entuudestaan ja oon jo aivan palasina niistä puuttuvien palasten metsästämisestä. Sinäkin tonttu, joka maksoit itsesi kipeäksi siitä vaatimattomasta 25 palapeliä (50 palaa per sivu...arggghh!) sisältävästä palapelikirjasta -  hah, kyllä huomaa että sulla ei silloin ollut omia lapsia vielä alitajunnassakaan. Kun tämä elämä on läpeensä keskeneräistä, sitä tahtoo edes pienten asioiden olevan kokonaisia. Eihän palapelistä SAA puuttua paloja. Jos puuttuu, niin on koko peli pilalla. Palasina.

Ps. Kuka keksii keskeneräisille palapeleille jatkojalostusta? Takan sytykkeiksi vai liimaanko magneetit selkiin ja kannan tontun kuusen alle? Nyt sitä jälkikasvuakin olisi... ;D

Wednesday, November 16, 2011

Pyörre



Ai missä se Nanainen on? No tuolla se mennä viilettää, aivan mahdotonta saada siitä yhtään stillikuvaa -perään jää vaan pinkki vauhtiraita! ;) Kaikki alkoi siitä viattomasta kuistinnurkan putsauksesta, jonka piti tuoda uuttaa energiaa köökkiin. Kodin suuaukon sorkkiminen sinkosi kuitenkin nopeasti toiseen nurkkaan ja Feng Shui imaisi pyörteisiinsä. Koko kämppä on taifuunin kourissa aamusta iltaan ja monesti pitkään yöhön. En malta lopettaa ollenkaan! Hämmentävää tässä on se, että jopa isiseikkailija kiireiltään innostui järjestämään kodin vauraus aka runsausnurkkaa, jossa ei ole tapahtunut muuvin muuvia vuoteen. Nyt ovat ojennuksessa vinyylien lisäksi diat, negat, kamerat ja filmit, kaikki kompaktissa tilassa, vieden kolmanneksen siitä mitä aiemmin. Mitä pidemmälle kliinauspyörre etenee, sitä enemmän energiaa vapautuu käyttöön. Yleensä tämmönen pyörre tyssää yläkertaan johtavaan portaikkoon, mutta eilen ojentu niidenkin askelmat jotka ovat toimineet myös väliaikaisena kirjahyllynä viimeiset kaksi vuotta. Seinän takana on heinälato, joten pöllyä riittää ja nyt me sanotaan sille paipai. Vauhti kiihtyy, simultaanisiivouksen alla lasten luola ja puutarha...

Funk Shui sujuu kuin tanssi jos musa ja muuvit natsaa...

Monday, November 14, 2011

Fengshuijaus



Kun asiat ovat jumittaneet liian kauan, virta loppu ja unihiekkakin kortilla on aika tarttua poppakonsteihin. Konstit ovat monet, mutta ne simppelimmät tuppaa unohtumaan juuri silloin kun niille olisi eniten käyttöä. 

Pari viikkoa takaperin turvauduin jälleen kerran nurkassa (pölyttyneisiin) kiinalaisen salatieteen oppeihin. 
Ja sitten alkoi tapahtua. Uudet tuulet puhaltelevat vihdoinkin ja tässä ehkä se salaisuus. Feng Shui. 
Aloitin sieltä mistä energia liikkuu (tai pitäisi liikkua) sisälle kotiin. Meillä se sattuu olemaan kuisti, josta toukokuussa kirjoitin näin: 

"Mun lempparipaikka kotona on kuisti. Kuisti kertoo ensisilmäyksellä kaikkien seikkailijoiden keskeneräisistä projekteista sekä myös sen mistä ollaan tulossa ja minne oikein ollaan menossa.
Sieltä voi siis löytyä ihan mitä vaan: Kenkiä, räpylöitä, monoja, buutseja, palloja, mailoja, diaboloja, vinyylejä, levysoitin, äänenvahvistin, mikrofooni, kalastusvälineitä, sateenvarjoja, lantsarit, skeittejä, sadetakkeja, räsymattoja, koivunrunkoja, Reinot, tauluja, eksyneitä perhosia, puutarhatonttuja, kukkaruukkuja, linnunpönttöjä, termospulloja, hyppynaruja, kameranjalkoja, heijastimia, sädetikkuja, tusseja, pyykkipoikia, matkalaukkuja ja maaleja. Sulassa sovussa keskenään. Vuodenaikaan katsomatta.
Paikka toimii myös sekä löytötavaratoimistona että kierrätyskeskuksena. Vihreä ruohomatto paljastaa kätevästi millon viimeks on imuroitu. Paraatipaikalle ovat päässeet pikkuseikkailijoiden pellolta löytämät sarvet ja sanoisinko nätisti kovin omaleimainen korvapuoli jonkun sortin pyhimystä esittävä puuveistos.
Ei siis omaa tuotantoa, mutta kaikessa kömpelyydessään kovin ihastuttava ja varsin uniikki. Art Brut(al). Kuistilla itää myös siemeniä. Hajuherneitä ja lupiineja, joiden edistystä tarkkailen silmä kovana.

Hehheh. No onko se nyt mikään ihme jos energia ei pääse kulkemaan?! :D Työmaata riittää, mutta niinkun yliviivauksista näkyy, eteenpäin mennään askel kerrallaan. Kamat ruotuun ja oikeille paikoilleen.
Keskeneräiset projektit ovat nyt joko valmiita tai niistä on luovuttu. Keventää kummasti oloa, kun paikkaa jonka näkee ensimmäisenä ja viimeisenä omassa pesässään  ei kuormita kaikki ne projektit jotka ovat vielä vaiheessa. 

Jos kuistille kertyneeseen materiaan liittäisi vielä symbolisen ajatuksen, niin mitä mielikuvia tulee sanoista räpylät, räsymatto, äänenvahvistin, mikrofooni, eksyneet perhoset, löytötavaratoimisto ja kierrätyskeskus? Eikö asioiden joilla ympäröimme itsemme tulisi herättää positiivisia värähdyksiä, sen sijaan että ne viestivät eksyneiden perhosten räpiköimisestä räsyissä ja roskassa hylättyjen tavaroiden lajittelukeskuksessa saadakseen äänensä kuuluviin?! ;)

Nyt ruohomatto on myös imuroitu, puutarhatontut puutarhassaan ja ensimmäinen silmiintarttuva objekti on oliivipuu, tuo rauhan, runsauden, viisauden ja terveyden vertauskuva. 


Wednesday, November 9, 2011



Häntä heiluu ja käsi tärisee, en saa piirustettua nyt yhtään. Kuva esittää aurinkoa, joka täytti taivaan hetki sitten. ;) Puolitoista vuotta uuden asunnon metsästystä takana. Miljoona puhelinsoittoa, biljoona tähdenlentoa, triljoona toivomusta ja yhtä monta seikkailua Kadonneen Aarteen löytämiseksi. Huh. Indiananankin  monissa liemissä keitetty retkikunta alko olee jo epätoivonen, mutta kärsivällisyys palkitaan...Helmi on meidän!!!!  

Sunday, November 6, 2011

Luxusta


























































Mitä lähemmäksi kuljemme vuoden pimeintä päivää, sitä enemmän ihmiset puhuvat valosta ja sen tarpeellisuudesta. Onhan se ihan loogistakin, sillä ilman valoa ei ole elämää. Valo vaikuttaa kaikkeen elävään toimintaan. Nurkat pimeänä ihmisen mielikin tuntuu käpertyvän sisäänpäin. Koska talvehtiminen ei tule kuuloonkaan, sitä löytää itsensä kaipaamasta auringon korvikkeita tuottamaan lisäenergiaa. Valaisimia jo kämppä täynnä, mutta ne lamput... Mulla on ikävä wanhoja kunnon hehkulamppuja. Niiden lämmintä valoa, joka luo tunnelmaa. Vaikka kuinka muuten ekoilisinkin, niin tässä asia jossa järki jarruttaa niin että nirskuu.

Ekaksikin: Perinteisistä hehkulampuista heijastuva valo on kodikas. Silmä on tottunut keltaiseen valoon ja hehkulamput saavat nimensä mukaisesti hehkumaan, samankaltaisesti kuten aurinko ja tulenliekki. Värit toistuvat luonnollisina, toisin kuin energiansäästölampuissa, jotka loistavat niin jäätäviä sävyjä, että valo tuntuu keinotekoisen kylmältä ja olokin on kuin lihatiskillä aamusta iltaan. Ryppyrasvojen menekki on siis taattu. ;D En ihmettelisi jos lukisin että kosmetiikkafirmat olisivat paiskanneet kättä energialamppupamppujen kanssa.

Toiseksi: Hehkulamput tuottavat myös rutkasti lämpöenergiaa ja sitähän täällä Alppilan puupirtissä ei tunnu koskaan olevan riittävästi. Puun ja öljyn lisäksi mörskä on lämmennyt hehkulampuilla, ja sen kyllä huomaa. Energiansäästölamppuihin siirtyessämme koti on ollut paljon viileämpi (ja pimeämpi) paikka ja öljynkulutus on noussut kattoon. Hiilijalanjälki helou!

Kolmanneksi: Hehkulamput ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kauniita. Muotovalioita. Sulavalinjaisten valaisimien sharmikkuus katoaa nappia painamalla hitaasti syttyvien, sinertävien epämääräisten möykkyjen ja spiraaleiden liitossa. Parempi kääntää kaulaa niin ettei lamppu vahingossakaan kurkkaa valaisimen suulta tai paras että jää kokonaan kuvun sisään piiloon, niin rumia ne järjestäin ovat. Onko mitään tökerömpää tunnelman pilaajaa kun tuikata minimalistiseen spottivalaisimeen sellainen DNAata muistuttava kiehkura?

Koskinen suunnitteli suurta jääpalaa muistuttavan Block-valaisimensa nimenomaan lämpöisen hehkulampun ympärille - nerokas idea oli juuri siinä kylmän ja lämpimän kontrastissa. Ei tainnut miehellä olla aavistustakaan, että kymmenen vuoden jälkeen valaisin on kuin itkevä muistomerkki hehkulampulle, lasitiilien sulkiessa turvalliseen suojaansa tuon jo historiaan jääneen volframin sydämen.

Vaikka energiansäästölamppujen mainostetaan kestävän parhaimmillaan jopa kaksikymmentä vuotta, minusta se on hyvin löyhä perustelu kaksinkymmenkertaistuneelle hinnalle.
Yksikään säästölamppu ei ole kestänyt meillä vuotta kauempaa. Jollei lamppu muuten pimene, riittää että kolauttaa päänsä lamppuun, niin energiansäästö ja vuositakuut ovat entisiä. Kuka ihan oikeasti säästää kuitit ja pitää kirjaa lamppujensa kestosta? Ennen wanhaan ostit kympillä viisi lamppua, tänään samasta satsista saat pulittaa lähes satasen. Lisäksi "luontoystävällisten" lamppujen kierrätys on hankalaa, koska ne sisältävät yllättäen elohopeaa eli ongelmajätettä. Rikkinäistä lamppua ei voi laittaa normijätteeseen ja kuka haluaa hillota terveydelle vaarallista ongelmajätettä kotonaan siihen asti että on järkevä satsi, jonka roudata kaatiksen erikoiskäsittelyyn tuntematta suurta omantunnon kolkutusta turhasta autoilusta. Ja vielä pitäisi olla se auto.

Koko homma haiskahtaa vedätykseltä, yhdeltä suurelta kuplalta, jolla meille tarjotaan luontoa muka säästäviä ja suojelevia vaihtoehtoja. Tätä ei ole nyt ajateltu ihan loppuun asti, sillä vaikka teoreettisten tilastojen mukaan energiansäästölamput säästävät energiankäyttöä, kas kummaa sitä samaa joudutaan kuitenkin käyttämään näiden turvallisen jatkokäsittelyyn. Käytännössä säästösumma ei näy kotitalouksien keventyneinä sähkölaskuina, päinvastoin, kauppa-ja lämmityslaskuissa se näkyy triplaantuneina kuluina.

Mutta kun kerran komissio määrää. Euroopan latelemat direktiivit ovat joskus täysin pimeitä. Toistaiseksi markkinoilta ei löydy yhtäkään hehkulampun ominaisuuksia vastaavaa yksilöä, joten miksei niiden tehtailua voisi vielä jatkaa? Vai onko tässäkin kyse jonkun päättävän valopäätahon osakeomistuksista lampputehtaassa? Kuluttajat huomio - antakaa äänenne kuuluviin! Miten on, oletteko tyytyväisiä nurkkienne kalpeisiin valaistuksiin?

Seikkailutiimi oli eri tyytyväinen tehdessään löydön. Tuttu käytetyn tavaran myyjä kiikutti takahuoneestaan varsin arvokkaan aarteen. Banaanilaatikollinen hehkulamppuja ja kaupan päälle! Juhuu,  ihan luxusta, näillä me pärjätään ehkä siihen asti kun hehkulamput ovat tehneet come backin. Ja jos ei, niin mieluummin sytytellään vaikka tuikkuja.

Ps. Nanaisen lamppujulkka on kannanotto ja sitä saa lainata, jos tarvitsee hehkua ja valoa elämäänsä! ;)

Friday, November 4, 2011

Muisti


Liimasin kirjekuorta kiinni ja mietin pitkään ja hartaasti minkäsuuruisen postimerkin siihen liimaisin. En muistanut, en muista koskaan, vaikka juuri eilen olisin sen tarkistanut. Sama juttu aikataulujen kanssa.
Pikkuseikkailija tuli koulusta ja ilmoitti että "äiti, sä alat kuule unohtaa asioita". Pyysin vähän lisävalotusta asiaan ja pikkumies totesi ykskantaan että "no esimerkiksi unohdit vetää wessan". Tommosta en kyllä muista. Minä jos kuka tässä huushollissa huolehtii pöntöistä. Muita mun unohtamia asioita hän ei kuulemma enään muista, mutta mainitsi topakasti että tästä lähtien hänenkään ei enään tarvitse muistaa. Vetää wessaa. Mainio tyyppi, muistaa millintarkasti ihan ihmeellisiä asioita vuodelta nakki. Kyseessä sama poikanen jonka vaatteiden etsiminen ympäri kämppää on joka aamuinen seikkailu. Turha varmaan mainitakaan että unohti tällä viikolla jumppakamat kotiin ja reppunsa kouluun. 

Ihmisen muisti on kiehtova. Sitä saattaa muistaa tiettyjä värejä, tuoksuja, melodioita, makuja, ilmapiirejä ja ihmisiä ja vaikka mitä vuosien takaa, mutta ihan jotkut perusasiat eivät pysy mielessä sitten millään.
Ensimmäisiä muistojani ovat keltainen väri ja punainen rapisevapintainen markkinapallo. Olin kaksivuotias. Palatessani vuosien jälkeen lapsuuden hiekkarantaan, tuttu tuoksu toi mieleen jäätelön, jonka syötyä tikusta paljastui Asterix, vaikkei puista kiskaa enää ollutkaan. Muistan edelleen mamman (isoäidin) puhelinnumeron, jonka opin ulkoa seitsemän vuotiaana, mutta omaa kapulanumeroa joudun vähän väliä vieläkin tarkistelemaan. Osaan myös vaikka unissani Pikku Kakkosen postiosoitteen:  ...postilokero kolmeneljäseitsemän kolmekolmesatayksi tampere kymmenen...

Eräs tärkeä ystävä vuosien takaa pirautti tulevansa kyläilemään pitkästä aikaa. Kerrottuani ilouutisen, pikkuseikkailijat ihmettelivät kuka hän oikein on. Sen sijaan muistavat samaisen hepun joka visiitillä tuomat granaattiomenat monien vuoden takaa. 
Isiseikkailijalla on myös varsin omalaatuinen muisti. Muistaa elokuvien ja biisien sanat ja melodiat ulkoa, äänenpainoineen kaikkineen ja jokaisen soittimenkin, mutta silti kysyy minulta että mikä VUOSI oikein on meneillään. Kas kun ei vuosisata. :D

Onko se niin että sitä muistaa niitä asioita joita HALUAA muistaa? Ja jos niin on, miksi niin monet haluavat säilöä mieluummin ikäviä kuin iloisia asioita? Eihän menneisyyttä voi muuttaa ja pahalla muisteleminen on kuin kivireki, jota raahatessa on vaikea elää iloisia asioita, niitä tulevaisuuden muistoja. 

Mitä sinä muistat tai muistelet?


Thursday, November 3, 2011

Suklaatia



En meinannut uskoa korviani kun yläasteen ranskanmaikka aikoinaan kertoi, että valkoinen leipä ja suklaa, yhdessä tottakai, ovat olennainen osa ranskalaista ruokakulttuuria. Ajattelin että vähän niinkuin hajuvesi ja lihapulla pistäisivät hynttyyt yhteen. En tahdo maistaa.

Mutta sitten kerran kävi niin, että päivän lumessa patikoimisen jälkeen silmien kutakuinkin jo harittaessa suomityttö taipui. Maassa maan tavalla, mutta sen yhden kerran vain. Miten se patongin palaan tungettu suklaa saattoikin maistua niin hyvältä? Ehkä siksi, että ei ollut mitään muutakaan tarjolla. Täysrukiinen näkkäri voittaa kyllä sen kombon mennen tullen. Ja ihan ilman suklaata kiitos.

Täältä Suklaatiasta jos jostain ihan pikkuruisestakin lähipuodista löytyy suklaatia hyllymetritolkulla. Valikoima on runsaampi kun hedelmätiskillä. Ja ihan eri osastolta mistä namit löytyy. Suklaahan ei ole karkkia, vaan RUOKAA. Siitä olen Suklaativuorilaisten kanssa ihan samaa mieltä. :D Mutta kun joku kysyy, että mitä kaipaan Suomesta eniten, niin kyllä se suomalainen suklaa sijoittuu ihan Finnhitsien kärkeen. 

Eikö oo hassua ja ironistakin että Suklaativuorten seikkailijoille ei kelpaa lähisuklaa? ( Ei kerrota niille. )
Sorttia on monenlaista, kyllä niitä on maisteltukin, eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka, mutta ei vaan natsaa. Ne on kaikki järjestäin niin imeliä. Ihan liikaa sokeria tai jotain. Täynnä fyllaa tai toppinkia. Pahimpaan hätään löytyy mustaa suklaata, josta löytyy suolasia karamellihippusia. Maksaa ihan hunajaa. Joskus muinoin löyty samasta pistaasiversio, mutta ilmeisesti se ei ole enää "muodissa", ei sitä ainakaan enään kaupan hyllyltä löydy. 

Olin siis kovasti mielissäni kun postilaatikosta löytyi yllättäen tuttu sinertävä levy, jonka eräs suloinen Rilla oli kauniissa kääreessä lähettänyt. Mustan huumorin lisäksi pikkuseikkailijat ovat perineet suomalaisen suklaageenin. Fasun sininen on kuulemma parasta. RouskRousk. Tuhottiin se levy kolmeen pekkaan silmänräpäyksessä. Kiitos. Oli makiaa. ❤ 





Tuesday, November 1, 2011

Viimeinen Pisara



Oon hirveen herkkä ja saan näppylöitä esimerkiksi maidosta. Saan myös erityisen paljon näppylöitä kaikesta niin sanotusta designista, jossa itse tuote on toissijainen kun ratsastetaan vain jonkun nimellä ja tyypin aiemmin suunnittelemien loistavien tuotteiden tuomalla statusarvolla.

Viikko kaksi takaperin luin Valion lanseeraamista design-maidoista, joissa nimekkäitä suomalaisia suunnittelijoita on pyydetty suunnittelemaan uutta ilmettä tölkkeihin. Idea itsessään on loistava - todellista muotoilua on suunnitella sekä käytännöllisiä että kauniita tuotteita jokapäiväiseen elämään. Jokaisen kuluttajan ulottuville, iästä, sosiaaliluokasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Lopputulos oli pettymys ja minusta erittäin hyvä esimerkki rumasta ja sekavasta pakkaussuunnittelusta, jossa itse suunnittelua ei ole viety loppuun asti. Ehkäpä se ei ollut tarkoituskaan.

Blogien kommenteista päätellen monet olivat jo tukka putkella ostamassa kaapit täyteen "designmaitoa" vaikkeivät sitä itse juokaan. Ihan vain siitä ilosta, että saa tietyn suunnittelijan tölkin kaappiinsa. Itse en olisi huolinut yhtäkään. Kuulostan ehkä hankalalta nipottajalta, mutta pidän eleettömästä estetiikasta, joka on harkittua ja tarkoituksenmukaista. Kun itse tuote on hyvä, se ei tarvitse krumeluuksia eikä kikkailuita seurakseen. Sisältö puhuu puolestaan. Yksinkertainen ja selkeä pakkaus toimivat vain sisällön tukena. Itse en ainakaan osta huonoksi havaittua tuotetta vain kauniin kääreen takia.

Oon kanssa hirveen herkkä ja allerkinen ihmisille jotka kritisoivat ja naputtavat epäkohdista ja asioista, mutta eivät tee mitään asioiden parantamisen hyväksi.
Niinpä Nanainen meni ja suunnitteli oman näkemyksensä maitotölkistä, jossa itse pakkauksen sisältämä tuote on pääsosassa. Itseasiassa suunnittelin samalta istumalta kokonaisen tuoteperheen, jokaiselle maitosortille omansa ajatellen kokonaisuutta. Sitä miltä ne tölkit näyttävät vieritysten siellä kaupan kylmäkaapissa. Väriä tunnistamalla se oma kulutustuote on helppo erottaa ja poimia ostoskärryyn eri merkkien ja sorttien sekavankirjavasta valikoimasta. Mene ja liketä, jos toivot löytäväsi Nanaisen maitoa jääkaapistasi ja ruokapöydästäsi. Nanainen : PISARA I, II, III, IV, V ja VI.

Monday, October 31, 2011

Indianana Jones ja Kadonneen asunnon metsästys



Edellisellä viikolla seikkailtiin tutuissa maisemissa ja "löydettiin" itsemme vakoilemasta erästä kiinnostavaa rakennusta... Jäätiin oikein rysän päältä kiinni - kyseisen kodin asukkaat löysivät meidät koirankusetuslenkillään kurkottelemasta viidakkomaisen takapihan muurin takaa tähyilemästä heille! Lauantaina sitten istuttiin kahvilla heidän (toivottavasti pian meidän) keittiössä. Oltiin kuin kotonamme koko jengi. Juttua ja naurua piisas, pyysivät jäämään illalliselle eikä oltais millään haluttu lähteä pois. Asunto oli suurempi mitä muistinkaan. Just passeli meille. Kalanruotoparkettia - kyllä kiitos, hulppean korkeat katot - tilaa avarille ajatuksille, aurinkoinen terassi - siellä istuttais pyykkinarujen välissä ihan italialaisittain ja napattais kaupunkiviljelmien rosmariinit lautaselle suoraan ruukusta ah, kivenheiton päässä järveltä - plumps, mutta silti keskellä urbaania sykettä - naminamikylttyyriä. H E L M I.

Wednesday, October 26, 2011

Johdonmukainen



















Sydämellinen peitto ja pappara



Universumilla on ihan omat rytminsä, prioriteettijärjestyksensä ja häkellyttävät välikäsiverkostonsa tässä palapelissä nimeltä elämä.
Sitä kauan ja hartaasti odotettua puhelinsoittoa odotellessa me ollaan taas vähän seikkailtu ympäri pitäjiä. Puhelin taskussa, tiätty! Haistelemassa vähän muita tuulia ja vähän sitä sun tätä. Samalta reissulta löytyi vaikka mitä kivaa - nyt tarttis enään löytää se kämppä.

Jos huushollissa on jo parikymmentä vilttiä, niin yksi viltti lisää ei tunnu missään. Tai kyllä se tuntuu, lämpimältä, luissa ja ytimissä. Ja JUST tällastahan meillä ei vielä ollutkaan. En tiennyt tällaisesta ikinä haaveilleenikaan, saati universumilta osannut toivoakaan, mutta kirjoitan tätäkin stooria juuri nyt sen sisässä.
Siis sinapinkeltaista valkoisilla sydämillä ja rectoversona valkoisia syrämmiä sinapissa. Ai että tää on ihana. Valmiiksi nukkaantunutkin. Joulupukin tuomalle pingviininmalliselle nyppyleikkurille löytyy jälleen kerran tehokäyttöä.

Löytyi myös joku wanha italialainen köyhänmiehen "Vitriini", hmm...oisko jopa ollut itse lasisuunnittelijan inspiraationa. Mene ja tiedä. Ja tarpeeksi suuri juomalasi, näitä kun kävelis vastaan vielä lisää. Ja kasarimusthave: Palmunmallisia turkooseja coctailtikkuja. Nää tuli TOSItarpeeseen. :) Ehkä se Universumi tiesi että me uneksitaan lämmöstä palmupuun alla? Noh, sitä ootellessa, hämmentelen niillä vaikka vihreetä teetä, jonka siemailen siitä isosta iloisesta lasista. Samalla vähän fiilistelen ja mietin että minkäköhän aarteen mä asettaisin sinne pienen vitriinini sisään. Oisko vaahtokarkkien lasivitriiniin asettaminen kenties vähän liian efemeerinen asetelma?

Poikasten herttanen skedesponssi ilmoitti että taas on vaatekaapin täydentämisen aika ja seikkailutiimi matkasi iloisin mielin tuttuun tukikohtaan jossa meillä oli taas joulu. Tuli niin tarpeeseen uudet popot ja kassikaupalla lämpimiä huppareita ja räiskyviä teeppareita, farkkuja sun muuta. Mamikin oli ollut vissiin aika kiltti, sai valita rekiltä mitä huvitti. Mukaan lähti vihreä puhvi(!)hihanen pikkutakki, huppari, farkkuhaaremit ja talvea uhmaavat turkoosit pillit (ja tää on tärkee:) nilkkavetskareilla! Tavattiin pitkästä aikaa ehkä maailman suloisin koira. Päästi ilopisaran mun lahkeelle. Ihan pienen vaan.

Matka jatkui teollisuusalueen Gracelandiin. Ja siellä nökötti palli valkoinen, jonkun papparan rakkaudella väsäämä, soma ja köykänen, mutta kuitenkin tosi tukeva, yhtään ei kiikkunut puolelle tai toiselle. Pallejakaan ei voi koskaan olla liikaa. Myyjäpappara ihastui mun flanellipaitaan ja päätti siltä istumalta velottaa kauniista puupallistaan naurettavat 3 fränksiä. Oli pilkettä silmäkulmassa, kyseli mistä kaukaa sitä oikein oltiin kotoisin, veikkasi Tanskaa ja tottaihmeessä kerroin totuuden. Siitä se sitten alkoi, pulina ja tarinat Suomesta monenkymmenen vuoden takaa. Muisti Sillankorvankin (onksitä enää olemassakaan?) ja kaikennäköstä nippelitietoa, erityisesti yökerhoista. Kertoi heittäneensä keikkaa monet vuodet erään tempperamenttisen laulajattaren kitaristina myös Suomessa, johon oli tykästynyt oikein kovasti. Laulajarouva taas oli kuulemma kovin perso kaikelle kimaltelevalle ja Hotelli Hesperiankin koruvitriinit tyhjentyivät laulajattaren ihan omasta toimesta sen enempiä kyselemättä. Tämän kyseisen jamaikalaiskuningattaren olemus on kyllä jo itsessään kyllin häikäisevä, mitään koruja hän ei mielestäni kaipaa. Pienenä olin ihan pökerryksissä naisen videoista ja niistä huikeista tukkaluukeista. Ja oon vielä ihan isonakin. Mutta en ihan pysty samaan. Tarttis olla afro. Tällä biisillä kitaraa soittaa se jakkarapappara. Miten nää sanat taas niinku sopii teemaan...?!

Wednesday, October 19, 2011

Yksi(n) puhelu


Tässä istun joka päivä ja usein myös joka yö. Kirjoitan tätäkin juuri nyt. Piirrän, kirjoitan ja mietin. Tästä kuvakulmasta kaikki näyttää olevan ihan suhtkoht järjestyksessä. Itseasiassa työpöytä on ainut paikka tällä hetkellä joka pysyy jonkunnäköisessä järjestyksessä. Olen allerginen ajatukselle "sitten kun...", silti huomaan syyllistyväni siihen samaan käytösmalliin. Että sitten kun tietyt asiat on kunnossa, niin kaikki muukin on järjestyksessä. Elämähän on tässä ja nyt eikä sitten. Pyrin tarttumaan hetkeen ja nauttimaan siitä mitä kukin hetki tuo tullessaan. Siltikin oloni on aika ajoin rauhaton ja vaikea keskittyä hetkeen ja switchaa off. Niin monet asiat ovat liitoksissa toisiinsa. Riippuvaisia tietyistä asioista. Tähtikartan perusteella kärsimättömyys on yksi hallitsevista luonteenpiirteistäni. Tiedän. Mutta koulutan sitä sarvipäätä, joka haluaa että kaikki tapahtuu aina juuri sillä samaisella sekunnilla. Ja uskon että olen sillä saralla jo vähän oppinutkin. Uskon myös pääsääntöisesti ajatukseen että kaikella on tarkoituksensa, vaikka joitain asioita on silti niin hemmetin vaikea ymmärtää tarkoituksenmukaisiksi. Aarrekarttaa tehdessäni kirjasin akuutteja toiveita, mutta vielä on ne kaksi ydintoivetta, joiden toteutumiseksi olen tehnyt hommia jo kauan. Pari vuotta sitten asusteltiin onnellisina tässä vuoristomörskässä, pyöritin pientä omannäköistä  puotia ja siinä sivussa hoidin puutarhaa ilman huolta huomisesta. Sitten jyrähti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Koko paletti sekaisin yhden hiillostavan iltapäivän aikana ja meidän pikku pesue oli taas jälleen kerran uudessa alkuruudussa. Ensimmäiset tunteet olivat viha ja taisteluhalu oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta muutaman tunnin puhkumisen kuluttua tilalle tulivat helpotus, toivo ja mahdollisuus. Että tälläkin on tarkoituksensa. Että tämä on lahja josta tulee olla kiitollinen. 
Pistin puodin pillit pussiin ja alettiin etsimään uutta pesää, kotikoloa, jossa meidän olisi parempi olla. Valoisa koti ihan toisesta kaupungista, jossa olisi tarpeeksi tilaa meille seikkailijoille, asua ja työskennellä. Lähes kaksi vuotta ollaan etsitty ihan kaikin keinoin ja nyt alkaa kärsivällisyys olemaan tiukilla. Yksi pieni erittäin toivottu puhelu voi muuttaa meidän elämän kertaheitolla. Mikä tässä nyt maksaa?!?

Sunday, October 16, 2011

Very bad hair day



Tänään oli semmonen päivä. Kun aamulla luulee kurkkaavansa peiliin, ni hätkähtää että kuka elisabetreeni sieltä akkunasta pällistelee, siis ihan pokkana meille sisään?!? Ja sit huomaa et verhot onki vielä edessä, unihiekkaa simmussa ja parempi vetää ne verhot ihan vaan peilinki eteen. 

Juurikin ollaan mietitty Auringonkukan ja Myssyprinsessan kanssa tukkataikoja ja uhottu kuka uskaltaa ekana vääntää kutreihinsa anitahirvoset. Saksikäsieetun käsittely tekisi eetvarttia myös tälle pehkolle. 
Neitsytkookosöljy teki terää ja kohta köökkifiskarsseille löytyy käyttöä. Saas nähdä tuleeko kuvasarjalle jatkoa. Stay tuned.

Päivän hittilista



Aamusella poikaset kertoivat kirjoittaneensa Joulupukille toivomuslistoja ja niitä ei kuulemma sitten näytetä vanhemmille ollenkaan - näin kuulemma testataan kuka siellä pukinkontin takana oikein touhuu.

Omppupuun alta löysivät puusta pudonneen pikkuriikkisen linnun pesän. Oikein huolella rakennettu soma pyöreä risuikko, tiiviisti muurattu. Ajatella että ihan ilman käsiä, mutta rakkaudella, se on vissi. Orgaanista arkkitehtuuria. Onkohan se enne? Että toivomuslistan uusi soma pesä on toteutumassa?
Paistaako aurinko risukasaan?

Eilen nuukahtivat ressut reput raahattuaan uupuneina kesken kaiken. Yksi pipo päässä sikiöasentoon soffalle, toinen apina-asennossa riippumattoon. Tänään ottivat takaisin. Kellarista kuului pauke ja raivokasta karjuntaa...Sanat kuuluivat sisälle asti. Harvinaisen sielukasta tulkintaa. Naurattaa, samaahan me luukutettiin volyymit kaakossa koulun aamunavauksessa.

Ruokalistan hitti oli kotihamppikset. Niitä ja limunaatia tarjoiltiin tänään. Epsanjalaiseen illallisaikaan eli lähemmäs puoltayötä. Lellitään ja nautitaan lomasta. :D

Friday, October 14, 2011

Lauralle...


Inspiraatio ei katso aikaa, paikkaa eikä kohdetta.
Tällä ei myöskään ole mitään tekemistä favoritismin kanssa, 
vaikka myönnänkin olevani koukussa kyseisen leidin aatoksiin.
Lauran rehellinen kommentti vain sai hymyn huulille heti aamusta:
"Mun on pakko kysyä, että kuinka kauan toi sun arvonta oikein kestää?
Ei silleen, et mä voittaa haluisin (ENPÄ), kunhan muuuten vaan... tittidiu"
Bingoemäntä on kohta puoliinsa lähdössä lomalle
arpakoneensa kanssa...tämä kuva kuitenkin pulpahti mieleen
ja päätin toteuttaa sen samantien ihan nyt varmuuden vuoksi, 
jos arpaonni ei osu Kahden suoralle . :)



Thursday, October 13, 2011

Old School Will Never Die

Sukulaatilandiasta hyvää iltapäivää! Postaus vähän venähti ja tänäänkään en aio ryhtyä filosohviksi ja piirustuskin on pöytälaatikon pölysiltä perukoilta, mutta parempi se kuin ei mitään. Aurinko on juuri laskemaisillaan, allekirjoittanut noudattaa kohta intiaanien tervettä tapaa ja vetäytyy tiipiin taljojen alle lataamaan patskuja seuraavaan päivään, mutta hetki vielä...

Blogistaniassa jyllännyt lenssu yrittää laittaa popoa ovesta sisään, mutta hähää, mä taistelen salvian ja tiikerisalvan voimin ja savustan sen alta aikayksikön! Ens viikolla alkaa koululaisten ruhtinaallinen kahden viikon syysloma ja kuka nyt silloin kipee on?  

Viikko sitten hilluin vielä löysin rantein, mutta perjantaina työpöydälle ilmestyi kolme deadlinea tälle viikolle. Siinä siis syy että en ehdi blokittamaan. Prioriteetit uusiks.  

Olen siis ollut eri ahkera. Taputapu. Viime yönä venähti neljään ja aamuseiskalta ylös, musta kuoriutui kouluaikojen hikke esiin ja klo 11 kaikki piirustukset olivat viittä vaille valmiita matkaamaan digikyyhkyn nokassa bittiavaruuden läpi oikeisiin osoitteisiin. En ehtinyt taputtamaan, sillä hups jotain meni vikaan ja omppu nielas henkeni tuotokset parempiin suihin, mutta sen idioottimaisen ilmeen sain loihdittua - sillä sinne katos koko satsi! 

Tässä vaiheessa pääsee yleensä testaamaan ikäänkuin käytännössä kuinka elämäntapahallintaoppaiden teoriat ovat imeytyneet jakeluun. (Sekä avaamaan äänihuulia...) Ja hemmetti, olin ihan että sou wat!? Kohautin vain olkiani, vaikken oo ees joogannut. Ei muuta kun uudestaan hommiin, ehkäpä tälläkin oli tarkoituksensa, jonka perimmäinen syy selvinnee hamassa tulevaisuudessa. Luojan lykky osaan piirtää ilman tietokoneita ja hoidan suurimman osan töistä aina käsin, paperi ja kynä kun eivät katoa tosta noin vaan. Old School Will Never Die.