Pages

Thursday, September 29, 2011

Paska haisee ja banjo soi



Juuri kun on kuvitellut saaneensa aikaan jotain humanitäärisesti tärkeää ja leijuu jossain ihmesfääreissä, sitä palaa maan pinnalle niin että tömähtää. Takaisin arkirealiteettien auvoiseen maailmaan.

Taustaa:
Paskan (ja anteeksi, en keksinyt tähän hätään muuta sanaa ja niin sitä itteänsähän se on) haju ei ole mitään uutta, vuoristofarmilla asustaessa se kuuluu ikäänkuin kalustoon. Ja siihenkin tottuu. Melkein.
Mutta yhteen asiaan en totu sitten ikinä.

Eilen ovesta marssi sisään nokikolari. Ilmoitti tulevansa rassaamaan piippuja seuraavana aamuna klo 11.00. Helvetiassa ei ole tuttujen tapana tulla pimpottelemaan ovia extemporé, saati sitten kävellä sisään, kaikki on kirjattu kalenteriin vähintään pari kuukautta etukäteen. Jos näin sattuu käymään, asialla on joko muukalainen tai joku korjausmies.

Niitä viimeksimainittuja onkin sitten useampaa sorttia: On energialaitoksen ukkoa, vaahtosammuttimen päivittäjää, vesimittaajamiestä, vakuuttajaa, Postin Kustia ja niin edespäin. Näitä kaikkia virkamiehiä yhdistää se, että he saattavat kävellä olohuoneeseesi hetkenä minä hyvänsä. Ennemmin tai myöhemmin.

Herätyskello pirisi aamutuimaan, seitsemältä saatoin jo ensimmäisen koululaisen linja-autolle ja tunnin päästä toisen. Aamupalatohinassa en ehtinyt suihkuun ja mitään muutakaan, sillä kerpeleen kahvipurkki oli tyhjä. Ei murun murusta edes varalaatikossa. Jääkaapissa oli sentään valo, mutta karvakkaat nelijalkaiset pyörivät nälkäisinä jaloissa ja kolistelivat kuonoillaan tyhjää peltipurkkia, turhaan.
Katsoin kelloa ja katsoin aikataulua. Ensimmäinen linjuri kylille matkaisi vasta 1,5 tunnin päästä. En siis ehtisi takaisin kotiin ennen nokipoikaa. Vermeet siis takaisin niskaan ja tossua ripeesti toisen eteen. Etukenossa vuoren rinnettä ylös, selkä vääränä kauppakassin kanssa alas. Läpi lehmän lantojen. Tunnin reissu edestakaisin.

Niska limassa saavuin kotiin, ruokin nälkäiset karvakuonot ja vilkaisin kelloa. Huh helpotus, nuohoojan tuloon vielä ruhtinaalliset tunti. Astarin tyhjennys ja täyttö, pyykkivuori koneeseen ja köökin pintojen pikapyyhkäys. Ehtisin vielä pistää suitssaitsukkelaan huushollin suhtkoht kondikseen, ainakin "edustusosan",  laittaa isiseikkailijan soittovehkeet ojennukseen, lakaista pahimmat villakoirat jaloista ja jopa imuroida karvalankamatoksi kutoutuneen olkkarin lattian ja ehtiä vielä suihkuunkin. TOK TOK! Ovelle koputettiin. Samalla hetkellä sieraimiin tunki pistävä lemahdus, kissa kekkas hoitaa puolestani tervetulotoivotuksen. Antaumuksella ja taidokkasti väännetty torttu ei ihan  osunut oikeaan osoitteeseen vaan keskelle catwalkkia. Oli sen verran nätti asetelma että ois voinnut luulla ihan kaksjalkasen tekeleeksi. Siinä samassa iloinen nokikolari vehkeineen seisoi edessäni muikeesti virnistäen valmiina nuohoomaan savupiippua. Bonjour! Je vous dérange pas Madame?


Wednesday, September 28, 2011

Pari valittua sanaa


LET YOUR TONGUE SPEAK WHAT YOUR HEART THINKS

Davy Crockett



Istuin vanhempien illassa, poikasen pulpetissa. 
Kuuntelin ja seurasin.
Odotin vuoroani ja viittasin.
Avasin sanaisen arkkuni ja annoin tulla sydämeni kyllyydestä.
Kaikesta siitä mikä on painanut mieltä.
Kaikesta siitä mistä kenkä on puristanut.
Kaikesta siitä mikä on saanut puremaan hammasta.
Annoin myös positiivista palautetta musiikinopettajalle.
Oli mielissään. Posket punehtuivat.
Olisin kiittänyt myös kuviksen opettajaa, mutta ehti vilahtaa paikalta aiemmin.
Kinkkisimmät kysymykset tarjoilin luokanvalvojalle ja rehtorille.
Myönsivät heikot lenkit. Myönsivät että konservatiivinen järjestelmä on aikansa elänyt.
Myönsivät jopa sen, että nykyisellä systeemillä varmistetaan, 
että äiti on varmasti lounasaikaan hellan ääressä tarjoilemassa höyryävää pataa pesueelleen.
Ei löytynyt suorankäden ratkaisua, mutta siemen on nyt istutettu.
Tenttaukseni jälkeen muutkin vanhemmat innostuivat viittaamaan.
Ilmeni että muissakin kodeissa pähkäillään ihan samojen koulujuttujen kanssa,
mutta kukaan ei vaan uskalla, viitsi, jaksa tai ymmärrä reagoida.
Ei ole tietoa paremmasta.

Olo oli kuin...noh pulpetissa. Mutta en antanut periksi.
Ryhdikkäästi, kuuluvalla äänellä. 
Suoralla katsekontaktilla.
Silmääkään räpäyttämättä.
Viidenkymmenen tuntemattoman ihmisen edessä.
Minä ujo suomalainen.
Ranskaksi.


Rehtori tuli silmät loistaen kättelemään.
Oli kovin kiinnostunut suomalaisen koulusysteemin saloista.
Kerroinkin. Osan.
Voisin kertoa enemmänkin.
Ehkä jonain päivänä kerronkin.

Laitan hyvän kiertämään.



Monday, September 26, 2011

Ei tullut Pähkinänsärkijää



Pienenä ihan parhainta oli kun äiti vei mukanaan teatteriin. Samettinen tuoli sai jäädä yläasentoon jotta näkisin lavalle. Rakastin sitä kihelmöivän jännittävää hetkeä kun tuli pimeää ennen esiripun aukeamista. Muistan kun puristin jännityksestä nihkeällä kädellä äitin kättä Pähkinänsärkijän alkaessa.

Oma balleriinan ura tyssäs siihen kun yhden Lissun isoveli tunki väkisin tyttöjen pukkariin. Samassa satubaletissa kävi myös viereisen Intimiteatterin näyttelijöiden lapsia,  erityisesti muistan Kiti Kokkosen, jonka vaaleanpunaisissa sukkiksissa oli reikä. Reikä oli myös siinä valkosessa tiiliseinässä, jonka rakosista vanhemmat vaklas meidän muka "pas de un...deux...trois..." askelia ja jäykähköjä joutsentaivutuksia. Enemmän ois kiinnostanut se tutu. Ja nimenomaan sellanen haalea pinkki. Vedin salmiakkiruutuset saappaat takaisin jalkaan ja ilmotin että nyt lähdettiin kotiin. Isi kantoi olkapäillä.

Tanssikärpänen puri uudestaan tokaluokkalaisena. Narrin järkkäämällä D I S K O tanssikurssilla.
Siinä oli hohtoa. Erityisesti siinä piippiraudalla sivuotsiksen vääntäneessa glitterisilmäisessä sutturassa, joka opetti meille tanssiaskeleita. Olin kuulemma niin hyvä että pääsin sinne ryhmän eteen näyttämään mankelimuuveja.

Seuraava innostus oli breakdance, jota me kovasti veikan kanssa eteisen peilin ääressä treenattiin. Kurssille ei päästy, koska siitä päällä pyörimisestä tulee kuulemma kaljuksi. :)

Kuviot muuttui kun äiti ilmotti Elannon tanssikurssille. Tanssiopettajatar oli ihan just niinku kuuluukin.
Musta cache-coeur nyöritettynä vyötärölle, suortuvat sidottu tiukalle ylänutturalle, ehkä vähän liiankin piukalle. Posliiniksi nypityt kulmat, tilalla ohuet kynällä piirretyt kaaret. Kädessä the Fame'sta tuttu puukepukka, jonka tahdissa tanssittiin sambaa, rumbaa ja rokkenrollia.

Yläasteella oli ihan pakko päästä Aira Samulinin tanssikurssille Lepakkoon. Hymyilevä miesvetäjä suorastaan puhkui intoa, tanssejen nimiä en muista, mutta ne vetävät kasariaskeleet kyllä. Ja Bjurströmin Marcon harmaameleeratut hupparihousut. Nissäkin tais muuten olla reikä.

Tanssi tuli jäädäkseen, nykyään kuvioita treenataan fiiliksen mukaan tossa meidän olkkarissa, koko perheen voimin.

Mutta yks juttu on jäänyt vähän kaivelemaan. Vahtasin silmä kovana koko näytöksen, mutta missä kohtaa se primadonna särkee sen pähkinän?

Wednesday, September 21, 2011

Sitä saa mitä tilaa-vai saako?



Juuri kun on selviytynyt jostain jumalattoman suuresta haasteesta ja kuvittelee voivansa ottaa löysin rantein ihan vaikka vaan hetkosen, niin eiköhän sieltä jo pukkaa uutta vielä jättiläisempää polulle.

Kaikki on niin suhteellista. Pienillä pienet huolet ovat ihan yhtä suuria, kuin isoilla isot.
Eilen tuli taas noottia. Saksankoe oli mennyt metsään. Huoli kasvoilla tuli kotiin pikkuseikkailija. Viidesluokkalainen. Kysyi voiko hän silti päästä isona taidekouluun vaikka saksa on hänelle siansaksaa.
Aikaisin alkaa nämä paineet ainakin Suklaatilandiassa. Pitäisi jo tietää miksi aikoo tulla isona, vaikkei äitikään vielä tiedä.

Matikantehtävässä en osannut auttaa, jakolaskumetodi oli sen verran absurdi ettei mennyt jakeluun. Turha sitä on oikeaa vastausta antaa, täytyyhän ne joskus kuitenkin oppia. Laitoin viestiä opelle, että ei osattu. Sai unohduksen silti ja tehtävä on tehtävä huomiseksi. Ja bonuksena taivuttaa apprendre-verbi kaikissa sadassaviidessä muodossaan. Ironista? Mutta kasvot valaistui kun kertoi että välitunteja on sentään kaksi ja koulun pihalla saa kuulemma jopa leikkiä. Maanantaisin ja torstaisin. Mutta vain silloin.

Pienempi haluaisi olla jo isompi. Siellä isojen koulussa. Kun on pelit ja vehkeet pihalla. Ja niitä välituntejakin kaksi. Nykyisen koulun pihalla oli liukumäki. Se meni rikki ja vietiin pois. Nyt on enään asfalttia. Kysyn haluaisiko saada myös isommin läksyjä? Menee mietteliääksi. Päättää ettei mene kouluun enään ollenkaan.

Herätys kukonlauluun. Isompi pieni nousee tikkana ja valmistautuu tunnollisena tukiopetukseen. Sinne täytyy kiirehtiä jo klo 7. Kello seitsemän!? Juu, täytyy siis ehtiä ensimmäiseen linja-autoon. Aamun sarastaessa. No heippa!

Pienempi pieni menee vielä pötköttämään. Karvataljan alle. Nukahtaa. Kunnes äiti tulee taas herättelemään aamuteelle. Onko pakko? Voisinko jäädä vielä nukkumaan? Bussi ei odota, nyt kipin kapin. Heihei! Hyvää koulupäivää...

Sieltä ne kohta jo tulevat takaisin. Tänään on keskiviikko. Iltapäivävapaa koulusta. Siis IV! Kuulostaa ihan armeijalta. Mutta luksusta. Saavat leikkiä. Ja olla vaan. Houkuttelevaa. Olla vaan. Voisinkohan mäkin olla vaan? Asioita, paljon asioita hoidettavana. Vakuutus, tiskit, pyykit, pankki, posti, imuri, luuttu, wc...ei hitto se CV!! Täytyy saada valmiiksi tänään. Tällä kertaa på franska. Ei se saksa koskaan natsannut. Laivanupotuspeli oli paljon jännempää. Ei harmita. Mutta se harmittaa että menisin kaikkein mieluiten sinne karvataljan alle lukemaan uusinta akkaria. Postilaatikkoon on kolahtanut myös aamun ajatus: 

Valitsit syystä sen mitä ympärilläsi tapahtuu, 
koeta kestää, elä elämääsi parhaasi mukaan, 
ja jonkin ajan kuluttua syy paljastuu.

Richard Bach

Hah. Ha hah.
Osu ja uppos.

Monday, September 19, 2011

Sydämen asiaa


Toivomustauluun on ilmestynyt uusi lappu. Tässä sitä ollaan taas elämäntilanteessa jossa yritän mahduttaa elämääni vain muutamaan hassuun blankkoon, pääotsikkona Curriculum vitae. Ei mikään
helppo homma,  menneisyys kun on kirjava kuin mummonkutoma räsymatto. Vaikeinta on keksiä osuva termi sille mikä minusta on tullut isona ja miettiä mitkä asiat tekevät minusta erityisen ja hyvän tai kiinnostavan niitä arkkeja lukevan silmissä. Kaikki kuulostaa niin kornilta. Ja tuntuu siltä, että ne tiedot ja taidot jotka oikeasti tunnen omaavani ja joissa tunnen olevani vahvimmillani jäävät tyystin rivien väliin tai eivät muuten vaan ole kovin noteerattavia arvoja työmaailmassa, jopa päinvastoin.

On myös muutamia asioita joita tässäkin olisi ehkä hyödyllistä osata, mutta en vaan ole koskaan oppinut, enkä oikeastaan välittänytkään oppia. En ole esimerkiksi ikinä oppinut miellyttämään tai valehtelemaan. En osaa enkä pysty myymään itseäni enkä nuolemaan perseitä. Ruskeakielisyys on läpinäkyvää (vaikkakin näemmä tehokasta) ja yksi niistä harvoista asioista joka saa minut näkemään punaista. Huuleni eivät voi lausua kyllä, kun sydän sanoo ei. Näin se on mennyt niin kauan kuin muistan. Tämän takia istuin vähän väliä jo ala-asteella rehtorin puhuttelussa ja jouduin muitten pahisten kanssa seisomaan jälki-istuntoon opettajanhuoneen eteen, vaikka todistuksen keskiarvo oli reilu yhdeksän. 

Osaan sitä sun tätä ja on mulla ihan oikea ammattikin, vieläpä oikein mediaseksikäskin, mutta oikeasti haluan tehdä jotain ihan muuta. Taideopintoja takana monta vuotta ja niskassa muutama kymmentonni opintovelkaa - auts, josta ois ihan kiva joskus päästä eroonkin. Papereissa lukee muotikuvittaja ja fashion designer, how awesome is that? Berk ja yök. Unelma-ammatti joskus naiivissa menneisyydessä, jolloin jo kuitenkin tiesin että sitten isona haluan vain piirtää. Diplomit kourassa ääni kellossa oli jo toinen, syväluotaus raadollisen muotibisneksen saloihin aiheutti pahoinvointia.

Vaateteollisuus on yksi maapallon saastuttavimmista sorteista ja tämä Tellus on jo rättiä ja lumppua täynnä. En halua osaltani osallistua sen kuormittamiseen enään yhtään enempää. Päinvastoin. 
Toiseksi, maailma on pullollaan wannabedesignereita ja sopivalla nimellä, kätsyillä kontsuilla ja tukulla tuohta sitä "suunnittelee" kokoelman jos toisenkin. Annetaan siis halukkaiden toimia. 

Eräs oksettavimmista realiteeteista on se, että valitettavasti hyppysellinen pientä piiriä ylläpitää ja ruokkii mielestäni täysin kieroutunutta kuvaa kauneusihanteista. Että kaikkien naisten geeneihin katsomatta tulisi mahtua aina ja ikuisesti siihen kolmekutoseen ja näyttää nuoremmalta kuin jälkipolvensa. Miksi muuten naiset kokisivat tarpeelliseksi muokata vartaloaan kirurginveitsellä? Poistattaa kylkiluita, tuutata botoksia lärviin, pumpata silikoonia tissiin ja maksaa maltaita rasvaimusta henkensä kaupalla, haloo? Tätä menoa seuraavat sukupolvet eivät tule enään lisääntymään siinä pelossa, että vartalo menee muka pilalle raskaudesta, jos nyt fyysisesti näiden toimenpiteiden jälkeen enään sitä toivoessa lisääntymään kykenevätkään.

Onhan se varsinainen maanjäristys vartalolle luoda uutta elämää oman kehonsa sisässä, mutta mihin on kadonnut se rintojen itsetarkoitus ja mikä on sen kauniimpaa jollei oman lapsensa ruokkiminen? Sehän on vain  l u o n n o n m u k a i s t a !

En istu muottiin enkä sovi sisäpiireihin, koska kyseenalaistan ja kuuntelen omaa sisäistä ääntäni. Kuljen niitä polkuja jotka hyväksi havaitsen ja isin sanoin ylitän aidan sieltä missä se on korkeimmillaan, vaikka saisinkin siitä takiaisia reppuun. Onko se hyvä vai huono, sitä en pohdi, sillä voin vain toteuttaa projekteja ja työskennellä asioiden puolesta jotka tuntuvat hyvältä. Jos sydän sanoo niin. Miten tästä nyt vääntää rehellisesti minua ehkä parhaiten kuvaava sana niin, että se kuulostaisi enemmänkin voimavaralta kuin uhkaavalta myös mahdollisen työnantajan korvissa? Ehdotuksia? Ja kuka mahdollisesti haluaisi tarjota myös elämäntapaani ja katsomukseeni natsaavia töitä? 

Näitä piirteitä kun ei useinkaan katsota hyvällä ja taakse on jäänyt muutamiakin poltettuja siltoja ja ehkä särkyneitä sydämiäkin. Anteeksi. Pyrin aina olemaan rehellinen itselleni ja myös mm. siitä syystä toiminut enemmän tai vähemmän freelancer-pohjalta reilu kymmenen vuotta. Toiminut omilla ehdoillani ja käytännössä työllistänyt itse itseni, oman aikataulun mukaan ja sydämen ääntä kuunnellen. Tehnyt töitä lähietäisyydellä tai kotoa käsin. Lapset ja perhe aina etusijalla.

Tammikuussa luodessani tätä blogia, koko homman motiivi oli vielä hämärän peitossa, toimin vain vaiston varassa. Vaikka ulkopuolisen on sitä ehkä vaikea hahmottaa, oli se hemmetin suuri askel minulle ja alter egolleni Nanaiselle, joka oli siihen asti asunut monet vuodet piilossa pöytälaatikossani. Aiemmin jo pelkkä ajatus Nanaisen näyttämisestä pyörrytti. Se tuntui liian henkilökohtaiselta ja onhan se, repäisty suoraan omasta elämästäni, sisäinen lapseni, joka kertoo minusta ehkä enemmän kuin haluaisin toisten tietävän. Tänään olen kuitenkin superiloinen siitä, että voitin pelkoni ja hirmukiitollinen teille KAIKILLE lukijoille, uusille ja wanhoille, tutuille ja tuntemattomille, jotka stalkkaavat touhujani päivittäin. Sehän on selvä merkki siitä, että olen jälleen kerran oikealla polulla kuunnellessani sydämen ääntä. 

Friday, September 16, 2011

Stringit tippuu




Ei, kyseessä ei ole äänieriste eikä mikään muukaan seinäpaneeleista jännittävänharkitusti sommiteltu sisustuksellinen yksityiskohta. Vaan kyseessä on perimmäinen syy pikkuseikkailijoiden musiikkimakuun. Meidän mökin seinät on vuorattu vinyyleillä! Seikkailijoiden stringit eivät kestä sellaista määrää tavaraa, mutta onneksi eräs pienehkö ruotsalainen maustekauppa on keksinyt ratkaisun tähänkin pulmaan. Näitä on monta ja lokerot ovat just jetsulleen oikean kokosia älppäreille.
Tilaahan ne vievät kun mitkä, mutta niitä myös kuunnellaan ja paljon. Levyraadissa tänään. 


Thursday, September 15, 2011

Arvoitus


Päivän fiilarit. Kuva puhukoon puolestaan.
Viiden pisteen vinkki: No comments

YOU HAVE LOVELY BLOG




Ruusuista tunnustusta on tullut tältä uskomattoman ihanaiselta leidiltä . Oon ihan et IIIK! :D Tänks beibi. Ite oot! Nyt leikitään rikkinäistä puhelinta, koska mä menin ja pimppasin sitä alkuperästä ysärimallia, joka on jo kyllä ihan kohta uudestaan in ja pop. Toivottavasti alkuperäinen tekijä kukasittelie ei hirveestpaljon pahastu, tai jos ni antakoon anteeks mun fotari-ilottelun. Ihan selkeesti on ruusuja eikö ookki? Tästä on myös hillitympi mustavalkoversio, laitetaan se tonne loppukaneetiks. Ja kaikille graafikoille tiedoks että saatte toki fiksata paremmaks kun kohdalle osuu. Tää on vaan visio. Raakile. 

Homman nimi on siis pistää tää eteenpäin viidelle lemppariblogille ja vastata viiteen alla olevaan kyssäriin.

Lempiruoka? 

Tehdään nyt heti selväksi se, että mä en oo pätkääkään kiinnostunut ruuanlaitosta, enemmänkin kiinnostaa ruuan alkuperä, esillelaitto ja se syömispuoli. Kiitollisena istahdan valmiiseen pöytää silloin harvoin kun se on mahdollista. Tottapuhuen on jopa vaarallista päästää mua hellan ääreen, ajatukset kun lentää aina ihan muualla, mutta osaan kuitenkin tehdä ruokaa ja tsemppaan monta kertaa päivässä jotta pesue saa murua rinnan alle. Silti kuulemma oon maailman paras mustikkapiirakan leipoja ja mamma mia, mun spagetti carbonara saa hyväksyvää nyökyttelyä sisilialaiselta makutuomarilta. Mut luojan kiitos meillä ei oo kaasuhellaa. 
Makunystyräni tykkäävät hyvää niinkin eksoottisesta kun graavilohi reissumiehellä. Täältä ei kunnon ruisleipää löydä, eikä tuoretta lohtakaan ja tätä komppia voisin syödä vaikka JOKA päivä. NAM!
Toinen evertimefavourite on kylmäsavustettu poro suoraan poohjosen poromieheltä. Sekin sattuu olemaan kirveen alla. Nämä herkut ovatkin ne ainoot esteet miksi musta ei oo tullut kasvissyöjää. Eläisin myös helposti rouskuttamalla täysrukiista näkkileipää, napostelemalla mustikoita sekä nautiskellen passionhedelmiä ja kesäkurpitsan kukintoja. Siinä teille menyytä kun kutsutte mut syömään. ;)

Lempimakeinen?

Polkagrisar, Brunebergin laku ja alkukarkit, kettukarkit ja Fazerin suklaa voittaa mennen tullen suklaativuoriston omat tuotannot. Mutta tiesittekö että Fazun Kallukin oli alunperin suklaatimaalainen? 

Lempiluettava?

No niin, nyt päästään asiaan. Joten lukijat(!?) jotka eivät lukemisesta tykkää rullatkoon itsensä samantien alas seuraavaan kysymykseen.
Äidin iloksi (ja kauhuksi) opin lukemaan ennen kouluun menoa. Muistan tuon huikean tunteen kun tavasin Sörkan valotaulujen kirjaimia, hoo-aa-koo-aa - HAKA, koo-aa-än-äs-aa - KANSA! Avautui ikäänkuin uusi ihmeellinen maailma ja satukirjat lukastuani siirryin ripakasti olkkarin Muuramen sisällön kimppuun. Ihmettelin minne hävisi se Emile Zolan teos jonka kannessa luki mun nimi, siihen oisin tarttunut ensitöikseni, mutta löysinkin tietosanakirjasarjan, jonka kymmenen osaa lukasin aasta ööhön. Niissä vasta mielenkiintosta asiaa olikin. Teininä kirjastoreissuilla pyörän pakkari täyttyi Tuija Lehtisen kuplivan kevyestä hömpänpömpästä johon oon edelleenkin koukussa. Tunnustaudun myös lastenkirjallisuuden suurkuluttajaksi. Oman lapsuuden lemppareista parasta ovat Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira sekä Takuumiehet. Poikasten kanssa hihitellään Tatulle ja Patulle sekä Megajätkän touhuille.
Katu-uskottavuuden pelastamiseksi kerrottakoon yyberkuulisti että luen myös filosofiaa ja psykologiaa. Simone de Beauvoir, Coelho, Jung ja Dalaï Lama uppoo aina ja syvälle. Niitä on paree nautiskella pienissä dousseissa, jotta teoria imeytyy käytännön puolelle. Överit ei oo hyväksi missään lajissa.
Nokkelista naisista Anna-Leena Härkönen (terkkuja vaan Lauralle ;)), Mari Mörö, Outi Nyytäjä ja Katja Kallio saavat aikaan hysteerisiä hirnuntakohtauksia. Laura Honkasalo iskee sisimpään ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä ei jättänyt kylmäksi. Olen siis kaikkiruokainen. Yksittäisistä helmistä suosittelen mm. Jari Tervon Kallellaan, Kjäll Wästön Leijat, Jörn Donnerin Presidentti, Reidar Palmgrenin Jalat edellä. Viimeksi mainitun kanssa mulla on vielä kana kynimäti kun hakkui mua pienenä eksoottiseksi, mitä se sitten tarkoittikaan. Dekkareista Venetsiassa seikkaileva Donna Leonin komisario Brunetti - puolet herkullisesta sisällöstä keskittyy nimenomaan venetsialaiseen ruokaan, arkkitehtuuriin ja kiireettömään elämäntapaan, rikokset ovat ikäänkuin sivuosassa. Suomalaisista jännäreistä Eppu Nuotion ja Outi Pakkasen kirjat ovat hurjan jänniä ja ennalta-arvaamattomia. Näitä joutuu lukemaan seuraavia esikoisteoksia odotellessa. ;D
Että vinks vinks vaan Dooda, Laura ja Jusma, varsinaisia kynäniekkoja kaikki. 

Mieluisin tapa tehdä käsityötä?

Käsillä ja Tuhkimon aikaan kun koko väki ja kylä nukkuu, muuten menee käsille. Hauskinta on luoda roskasta aarre. Idean muuttuminen toiseksi työstämisessä kohdanneen oikosulun tai mokan kautta. 


Lempielokuva?

Näitäkin ois niin paljon, mutta mennään nyt muutamalla. 
Kuuminta hottia ehdottomasti Jane Campionin Piano, päärooleissa Holly Hunter ja Harvey Keitel. 
Koskettava Bagdad Café. Pelkästään sen tunnarin kuuleminen saa ihon kananlihalle.
Mr. Ibrahim and the Flowers of the Koran. Pistää miettimään.
Mieletön ja herkkä Vincent Gallon eka oma tuotos Buffalo '66
Wong Kar-wai'n In the mood for love. Visuaalisesti kaunein leffa ever. Vois luulla ettei koko pitkän pätkän aikana tapahdu mitään, mutta niissä pysähtyneissä stilleissä vasta tapahtuukin. Emotionaalisesti. 
Atanarjuat. Uskomaton tarina inuiittien elämästä siellä missä ei ole muuta kuin lunta ja jäätä.
Koska nauru pidentää ikää, me vietetään Jim Carrey ja Steve Martin-iltoja. Istutaan lautaset sylissä ja katotaan aina uudestaan Ace Venturat, Yesman, Bruce Almighty, Trueman Show, The Jerk, Little Shop of Horrors, Three Amigos...kaikki käy.  
Tähtien sota. Ne wanhat. Tiätty. 
Mad Max. Paras puvustus.
Aki Kaurismäen KOKO tuotanto.

Ja nyt asiaan. Tunnustus menee seuraaville typyköille:

Dooda : Siitäs sait Lempparilouskuttaja! (Laadinko sulle nyt uudet kyssärit häh?!) Tällä tylleröllä on harvinaisen sukkela suu ja sauhuava sulka. Huippuhauska verbaalikko, taitava sanan notkistaja ja ajatuksen kesyttäjä. Päivän piristys AINA. Kekseliäs tuunaaja. "On kauheen allerginen peikelle ja tylsyydelle" häntä itseään lainaten. Tenafleksimaksisuositus ennen klikkausta, koska sit on jo liian myöhästä! 
Laura : Osaa pysähtyä. Tarkka silmä. Tarkka maku. Puhuu totta. Tarttuu tulenarkaan. Kutoo kauniin sekä karun arjen taitavasti sanoihin ja kuviin. Lauralla on mun värisilmä. Tai sit mulla on sen.
Minna : Luultavasti ensimmäinen blogi jota koskaan aloin seuraamaan. Yksinkertaisesti tyylikäs, linjakas ja mustavalkoinen. Kekseliäs ja tehokas puuhanainen. Sai mut rakastumaan uudestaan mustaan väriin. (Eli toi mustavalkoversio on tehty ihan sua aatellen! ;) ) Ihailen erityisesti Minnan taitoa pysyä olennaisessa ja hallita kokonaisuutta. Pelkistää. Koti suoraan sisustuslehdestä, paitsi parempi. 
Ti : P i l v i t e h t a a m o . Eikö nimi jo kerro kaiken?! Ajatusmaailmat natsaa vaikka on ihan uusi tuttavuus. 
Hanna : Tuore ja raikas löytö, kiinnostava. Tahtoo tietää lisää. 



Tuesday, September 13, 2011

Kuppi nurin



Joskus vaan on sellasia päiviä. Kuutamo valvottaa öisin ja seuraava päivä menee kuin sumussa.
Hartaana aamulla odotan kun espressokone lämpiää, lataan kahvin sisään ja väännän kahvasta. Kone hyrisee lupaavasti ja valuttaa pikkiriikkiseen posliinikuppiin tuiman annoksen tuoksuvaa aamujuomaa ja sammutan koneen. Juuri kun olen ottamassa kuppia käteeni, etusormeni nousee tahattomasti ylös ja kaataa kuuman kahvin keittiötasolle, siitä liedelle ja aina alas lattialle. Rättioperaation ja luutun jälkeen aloitan alusta. Lämmitän masiinan ja kone kehrää korvissani, antaa tuhdin mustan nesteen valua lempikuppiini ja sammuttaessani konetta, kehrään minä kun kahvin pintaan nousee hienoinen vaalea vaahto. Ojennan käteni, ote lipeää ja kuppi menee nurin. Ja niin menee nuppi. Kolmas kerta toden sanoo! 

Älkää vaan kysykö miten se teeleipä joutu tiskikoneeseen... :D

Monday, September 12, 2011

Yksi toivomus


Porstuasta käydessä sisään silmiin iskee ensimmäiseksi seikkailijoiden toivomukset. Siinä se on. Toivomustaulu. Siihen kirjataan kaikki akuutit ja joskus vähän vähemmän akuutit asiat joita kulloinkin toivomme konkretisoituvan. Ja aika monesti ne tuppaavat tapahtumaan. Niin kävi silloinkin kun Pantteri oli seikkaillut teillä tietämättömillä monta kuukautta. Niin kävi myös silloin kun etsittiin viimeksi uutta kotia. Teippasin tauluun kuvan uusilta toivehuudeilta ja kappas tämä mökkerö löytyi juuri sen lehmipolun päästä josta kuva on napsastu.  Vuosien varrella tauluun on ilmestynyt aika monenmoista ja monenlaista toivetta. Joskus on käynyt niinkin että aikaa myötä koko toivomus on osoittautunut täysin absurdiksi. Ja sitä on rutistanut lapun roskikseen huokassen helpotuksesta ettei kyseinen toive olekaan toteutunut. Kaikki kun muuttuu ja koko ajan, myös ne toiveet. Eräänä talvisena iltana tauluun oli ilmestynyt harakanvarpainen toive: LOMPAKKO. Poikanen oli hukannut omansa. Viime viikolla taulussa oli tasan kaksi toivomusta. Tänään siinä on enään yksi. 


Friday, September 9, 2011

Levyraati


Pikkuseikkailijat piipahtivat ruokatunnilla kotiin ja hinkuivat "jyytybettää ihan nopsaan yks pikku juttu vaan". Hih. Eivät oo omput kauas puusta pudonneet. Pirtti täyttyi Sokerikukkulan kunkkujen vastuttamattomasta biitistä. Tätä on soitettu ja tanssittu räsymatot rullalle. Silloin joskus. 
Ehkä himpun verran vanhempina kuin pikkuseikkailijat nyt. Poikasten musiikkimakua on hauska seurata. Lemppareita löytyy laidasta laitaan. Nuorempi enempi rokkimiehiä, mutta tämä on kuulemma liian kesyä ja tää ehdottomasti parasta maailmassa. Kuulemma eka biisi jonka muistaa kuulleensa.
Vanhemman sydäntä puhuttelee erityisesti tämä ja riemu oli suuri kun nämä kultakurkut tupsahtivat vahingossa keskelle isiseikkailijan synttäribileitä. Laulun sanat pysäyttävät ja sopivat teemaan silloin ja tänään. 

"...I've joy in abundance
I've got life full of substance
I've got meetings and functions
So I count my blessings

I've got something to live for
I've got surplus to give more
And we're all welcome through His door
So I count my blessings.."

So I count my blessings. 

Wednesday, September 7, 2011

❤❤❤ LOTTERY ❤❤❤

Pretty huge crowd there following my adventures. The counter hit 15 000 yesterday and the speed is just accelerating. A HUMBLE THANK YOU LOVELY READERS, THE NEW ONES AND THE OLDIES! 
Perfect moment to celebrate it with a traditional lottery...but first, know that statistics has never been my thing. The numbers on the screen are as gray and odorless that you can see in my above drawing, so dear readers, now it's your turn to tell me something about your life and why you're here. Lottery rules:

1) Tell me something about yourself!*
2) Name the Top five of my illustrations here 
3) What attracts you to come back here again and again?

The main prize will be a signed illustration made specially for the winner by my little hands. *These crumbs of information will serve me as an inspiration in the creation of the illustration... :D

1 lottery ticket per person - anonymous readers 
  (please put a pseudonym + an email address where I can catch you)

5 lottery ticket per person - regulary readers & linkers

❤❤❤ ARPAJAISET! ❤❤❤



Seikkailuja seuraavia alkaa olemaan aikamoinen joukko. Kävijälaskuri ylitti eilen huimat 15 000 klikkausta ja vauhti senkun kiihtyy. KUMARRUS JA KIITOS TEIDÄN IHANAISET LUKIJAT, UUDET SEKÄ WANHAT! Juhlan kunniaksi pukkaa perinteiset arpajaiset...mutta ensiksi kerrottakoon että tilastotiede ei ole koskaan ollut mun juttu. Numerot ruudulla ovat yhtä harmaita ja hajuttomia kun miltä ne oheisessa piirustuksessakin näyttää, joten armaat lukijat, nyt on teidän vuoro kertoa jotain teidän elämästä ja siitä miksi te olette täällä. Homma toimiin näin:

1) Kerro jotain itsestäsi!*
2) Nimeä 5 parasta piirustusta ja/tai juttua näistä.
3) Mikä houkuttelee tänne aina uudestaan?

Päävoittona ihan omin pikkukätösin varta vasten voittajalle tehty sinjeerattu piirustus!!!
*Näistä tiedonmurusista inspiroituneena tulee syntymään se piirustus... :D

1 arpa per lätty - anonyymit (laita kuitenkin mukaan nimimerkki + sähköposti josta saan sut kii)
5 arpaa per lätty - lukijat & linkittäjät

Tuesday, September 6, 2011

Puts plan



Sinne meni. 11 kassillista sekä kiiltävää että mattaa, suoraa tietä paperinkeräykseen. Luojan kiitos siivoushormooni sattui hyrräämään prikulleen oikeaan aikaan. Paperinkeräysauto kun kurvaa jumalanseläntaakse vain kerran kuussa, muuten olisi joutunut kaivamaan kantoremmit esiin ja kehittelemään jonkunsortin kierrätystaideinstallaatiota keskelle pirttiä. Huh, pelastuimme siltä pläjäykseltä ja nurkat tyhjenivät muutamalla kuutiolla.

Siivous käy jännittävämmäksi ja teho senkun nousee kun heivattaville kasoille antaa symbolisen merkityksen. Eri jännää on myös huomata mitä tarpeetonta menneisyyden taakkaa ihminen saattaa mukanaan roudata. Olo ja elo keventyy kummasti kun päästää irti kaikesta vanhasta, pölyttyneestä, aikansa eläneestä ja pystyynkuivahtaneesta, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Aika aikaansa kutakin.

Thursday, September 1, 2011

Illan ratto


Kuukausi ennen koulun alkua postilaatikkoon tipahti paksuhko kirje isoine listoineen viidesluokkalaisen tarvikehankinnoista. Jemmasin kirjeen pois näkyviltä ettei juuri alkanut pitkään odotettu kesäloma vielä tuntuisi loppuneen. Kerrankin saatiin kuitenkin ajoissa lista, jolla päästäisiin ostoksille ennenkuin kaupan hyllyt huutaa tyhjää. Näin on päässyt käymään harvasa vuos. 

Ensimmäinen kerta myös kun koulureppu täyttyi myös ihan oikeista kirjoista, vihdoinkin. Tätä on niin odotettu, sekä pienet että isot. Suklaativuorten hyvinvointivaltiossa ei tunneta käsitettä kirja ainakaan ala-asteella, vaan pienen koululaisen oppimateriaali koostuu tuhansista epämääräisistä monisteista. 
Ensimmäiset neljä vuotta menevätkin näiden lentävien lappusten sileänäpitämiseen, järjestämiseen ja uudestaan metsästämiseen. Niiden tulee olla kassissa aina ihan varmuuden vuoksi, sillä sana lukujärjestys aiheuttaa epäluuloisia mulkaisuja. Täällä järjestelmällisessä käkikellojen luvatussa maassa. 

Käytetty pedagogiikka ei ensimmäisinä vuosina oikein auennut. Luokanopettajilta sitä tiedustellessa olin lentää pulpetista. Sitä ei siis ole! Opettajien käyttämät opetusmetodit riippuvat siis täysin kyseessä olevan ihmisen henkilökohtaisista taipumuksista, mitään yleistä sääntöä ei ole. Kuulemma koko maassa ei ole mitään yhteistä linjaa ja tyylit vaihtelevat eri kielialueista eri kanttooneihin, eri kanttooneista eri kuntiin ja eri kunnista eri kouluihin ja eri kouluista eri opettajiin...

Ja sitten sukulaatilaiset ihmettelevät surkeaa sijoittumistaan Pisa-tutkimuksen hännänhuippuun ja kyseenalaistavat koko tutkimuksen. Huonojen häviäjien johtopäätös tästä oli että Suklaatilandian  esikoulusta tulee tehdä pakollinen ja aloitusikäraja tulee laskea 3 vuoteen. Haloo! Siinä iässähän osa naperoista on vielä vaipat housussa ja tississä kii. 

Vertaillessa tutkimuksen kärkeen sijoittuvaa suomalaista koulusysteemiä, niin toi ikäteoria kyllä vesittyy täysin. Suomessa on hiffattu kautta aikojen että lapsen täytyy saada olla myös lapsi. Seitsenvuotiaana lapsen oma identiteetti on muodostanut ja kypsä koulutielle. Siinä iässä lapsi suorastaan janoaa tietoa ja haluaa oppia uutta. 

Imeväisikäisten kouluun laittaminen haiskahtaa ontuvalta ratkaisulta myös varsin olemattomaan päiväkotistruktuuriin. Tästä aiheesta voisin kirottaa sivun jos toisenkin, mutta ihan näin pähkinänkuoressa: Jos oletat löytäväsi alle kouluikäiselle lapsellesi päivähoitopaikan, paikka tulee varata vuosi ennen lapsen syntymää. Ai, etkö vielä sillon tiennyt olevasi raskaana? No voivoi, mutta tästä ohjeistuksesta löytyy ihan virallista infoa, mustaa valkosella. 

Nyt päällystämään niitä kirjoja. Pikkuseikkailija tuli siipi maassa koulusta kotiin. Oli saanut hissan opelta muikkarin "tekemättömistä läksyistä" kun äiti ei ollut älynnyt päällystää jo muovitettua oppikirjaa. Rangaistuksena être-verbin taivutus kaikissa 15:ssa aikamuodossa. Tiedustelin pikkuselta mistä nämä puolet toistaiseksi vielä tuntemattomat verbimuodot tulisi löytyä. Pikkunen vastasi ettei mistään. Ne pitää vaan osata. Mielessäni ihmettelin mitä tekemistä olla-verbillä on historian kanssa. Ei ainakaan "olla vaan".