Pages

Monday, November 28, 2011

Kaamoskuu



Eräs ystävä suunnitteli taannoin antavansa lapsensa nimeksi Kaamos. Koska nimet ovat mielestäni monesti kovin enteellisiä, jäin oikein pohtimaan sanan sisimpää merkitystä ja etymologiaa.

Kirjoitusasultaan sana kaamos on kovin kaunis ja tasapainoinen, mutta ääneen lausuttuna se tuo vääjäämättä mieleen pimeyden ja siinä on varsin voimakas melankolinen lataus. Jollain surumielisellä tavalla se kuulostaa silti kauniilta. Tavalla jota väittäisin jopa täysin suomalaiseksi. Tai ainakin pohjoiseksi.


Jos sanasta ottaa ämmän pois, siitä tulee kaaos. Vaikka kaamos rimmaa myös loistavasti kaamean kanssa, se on silkkaa sattumaa, sillä se on lainattu saamen kielen sanasta skábmajoka puolestaan on johdos norjan sanasta skamtidSkam (häpeä), tid (aika). Siis häpeän aika...!? 

Muille kielillä käännettynä se taas kuulostaa jopa eksoottiselta, ranskaksi nuit polaire, englanniksi polar night.

Minua pyydettiin kuvittamaan mielenkiintoista artikkelia Luonto-Liiton julkaisuun. Siinä puhuttiin kaamoksesta ja listattiin kikkoja sen selätykseen. Kuvituksia tehdessä mietin, että mikä siinä kaamoksessa nyt on niin kamalaa. Vannoutuneena kesäihmisenä tunnen itsekin auringon puutoksen luissa ja ytimissä.
Elämänrytmi on hitaampi, normiaskareet takkuilevat ja spontaanius on tipotiessään. Tiedemiehet ovatkin löytäneet biologisen selityksen moiseen alakuloon. Auringottomana aikana aivojen serotoniinivaje aiheuttaa voimattomuutta, serotoniini kun säätelee ihmisen energiatasapainoa ja siten myös tunnetiloja. Uskallan silti väittää että asenteella on asiaan paljonkin vaikutusta.

Olisiko ihmisten ja erityisesti kaamoksesta kärsivien suomalaistenkin aika vain hyväksyä myös  se "pimeämpi" puoli itsessään, paiskata kättä oman melankolisuutensa kanssa ja sukeltaa ihan luvan kanssa sielunsa syövereihin. Kun vuoden pimeimpään aikaan mikään ei huvita, niin eikö sitä sitten voisi kotiin tullessaan vetästä ne verkkahousut ja villasukat jalkaan, käpertyä nurkkaan ja olla vaan möllöttää? Elää säästöliekillä ja nauttia siitäkin. Mitä hävettävää siinä on?

On lohdullista että sitä voi välillä kääntyä sisäänpäin, matkata omaan itseensä. Auringon noustessa taas reilusti horisontin plussapuolelle kesäaikaan on sitten taas mistä ammentaa ja kääntyä jälleen ulospäin yöttömässä yössä.





Friday, November 25, 2011

Kaiken Aa ja Oo






































Taustaa:

Aasta tulee joko graffitimaalari ja/tai buddhalainen munkki. Aikoo sitten isona Siddharta Gautaman tavoin luopua kaikesta materiasta (paitsi ehkä niistä spraymaaleista ;)) ja muuttaa pahvilaatikkoon asumaan. Ruuan hän aikoo hankkia munkkien tapaan kiertämällä päivittäin riisikulho sylissä ovelta ovelle. Ja sitäpaitsi kuulemma Gautamakin pärjäsi yhdellä ainoalla riisin jyväsellä monta vuotta. Sehän sopii - riisi onkin poikasen lempiruokia. Ja ihan pleininä ilman mitään. Ainoa mikä hänelle tuottaa tässä askeettisessa tulevaisuudensuunnitelmassa miettimistä on hiuksista luopuminen. Sillä niitä on paljon. Mutta kaikkeenhan on aina ratkaisu, vai mitä äiti? - hän voisikin perustaa ihan oman tukkaisen koulukunnan: buddhalaiset punkkimunkit.

Oo puolestaan suunnittelee skeittaavansa ja ryhtyvänsä myös koko maailman presidentiksi. Maapallon valtiaana hän aikoo kerätä kaikki rahat yhteen pussiin ja jakaa ne sitten tasapuolisesti niin, että kaikilla on ihan yhtä paljon. Hänen laskelmiensa mukaan näin kaikilla ihmisillä olisi riittävästi rahaa ruokaan ja nälänhätä olisi kohta historiaa. Hän haluaisi myös saada yhtä kauniin tumman hipiän kuin serkkunsa, mutta tässä vaiheessa se on kyllä vähän myöhäistä. Vai äiti, onko olemassa sellaisia kreemejä että voisin vielä tästä muuttua? 

Kuuntelin Aan ja Oon välistä keskustelua keittiön pöydän äärellä:

Aata painaa huoli huonoista arvosanoista saksankokeissa, hän tietää että jatkossa täytyy betrata ja reippaasti, koska aikoo lukion kautta Taideteolliseen korkeakouluun. Täkäläinen koulusysteemi näet "poimii jyvät akanoista" jo kuudennen luokan lopussa ja jollei saksa, ranska ja matematiikka ole kaikki kiitettäviä, olet auttamattomasti akana, vaikka vetelisit täysiä kutosia (täkäläinen 10) kaikista muista aineista.

Aa: Hyvä sun on. Vaikka tulis ihan mitä vaan saksasta, ni ei sua haittaa. Sä kun voit vaan skeitata.

Oo räplää fingerskeittiään, nostaa sen näppärästi ilmaan ja liukuu sillä salaattikulhon reunaa pitkin alas ja alkaa muodostaa kahdeksikkoja.

Oo: No mitä sitten? 

Aa: No sun ei tarvii opiskella kun oot niin hyvä skeittaamaan. Saat siitä rahaa ja skeittaat vaan. Ja sulla tulee olla varmaan iso talo.

Oo: Nii-i, mut sähän halusit ite asuu pahvilaatikossa. Ja kai mä ny sulle yhden pahvilaatikon hommaan. Tai vaik kuinka monta. Rakennan sulle niistä kerrostalon ja sitsä voit valita et missä sä haluut asuu. Laitetaan sulle sinne kylppäri kans.

Aan ilme kirkastuu ja silmät kertoo että ratkaisu kuulostaa houkuttelevalta. (Ja että hänellä on kyllä maailman paras veli.)
Tähän väliin kysyn tylsänä realistisena vanhempana että mistäs saadaan sinne vedet?

Oo: No ottaa kraanasta! 

Aa: Niin mut täytyy sitä vettä ensin olla et sitä saa kraanasta. Afrikassakin ne naiset joutuu kävelemään kymmenii kilometrei ne saviruukut päässä et ne saa vettä niiden perheelle. Ja kerran ne roudas sieltä Pohjoisnavalta tai jostain yhen jäävuorenki et ne sais vettä juodakseen.

Oo: Täh? Miksei niil oo vettä ja meil on vaik kuinka paljon?!


Niinpä.

Poikasten levylautasella pyörii tänään tämä.

Thursday, November 24, 2011

Auringonkukalta
































Pari viikkoa sitten Kusti toi huumavasti tuoksuvan paketin Suomesta. Vähän me jänniteltiin Niinan kanssa pääseekö rajan yli, sanooko tullimiehet että "mitäs kukkaa siellä oikein on?", vaikka puketti oli vaan täynnä Auringonkukkaa! Ihan piis of keikki sisällön lähettäminen ei ollutkaan. Kaikki sai alkunsa siitä kun Niina (aka Auringonkukka, sillä kun hän siellä kukkapellossaan kuikuilee, on aivan mahdotonta erottaa että kuka on kukka ja kuka on Niina!) luki akuuttia aarrekarttaani ja päätti ryhtyä mulle varsin nuorekkaaksi mummoksi, NEOmummoksi! :D Tarkoituksenaan lähettää rakkaus rinnassaan keiteltyä ja pullotettua seljankukkamehua, joka on ihan parasta maailmassa. Mutta tullimääräykset Suklaativuorille ovat sen verran tiukat, että ei siitä valmiiden juomien lähettämisestä mitään tullut. "Muutaman" kiekuran ja serpentiinin ja tontunkin kautta sain paketin syliini. Fiilinki oli sama kun jouluna sitä avatessa, sillä ison paketin sisästä löytyi seljankukan lisäksi monta erikokoista pakettia. Kaikki huolella ja rakkaudella kauniisti käärittyjä. Osa ihanuuksista olkoon äNNien välinen salaisuus, mutta ruissipsejä on rouskuteltu, kettukarkkeja naposteltu ja Porin Sanomia lueskeltu. Se oli vissiin pakkausmateriaalia, mutta hirmukiinnostava Imagen hotkaisun jälkeen. Erikoismaininta Siiruskan maailman pienimmästä "kristallipallosta"(taskumalli - kyllä Irman kelpaa!) ja Niinan rustingeista. KIITOS vielä kerran.
Oot mielettömän ihana tapaus! Ja harviNainen helmi.

Sydänjuuret-on







































Seisoimme puutarhassa ihmettelemässä vuosia sitten istutetun omppupuun lähes olemattomia juuria.
Poikasen 6-vuotislahjaksi saama hedelmäpuu nousi hämmästyttävän helposti ylös maasta. Kivuttomasti.
Mies sanoi, että puu oli ilmiselvästi aavistanut tulevaa, tunsi että paikka olisi vain väliaikainen ratkaisu. Ettei kannattaisi yrittää sen syvemmällä juurruttaa.

Meidänkin juuret on nostettu tämän kylän maasta jo aikapäiviä sitten. Jos ne nyt koskaan oikein syvällä olleetkaan. Maaperä on ollut kitkerää ja routaisaa, olosuhteet kovin epäsuotuisat juurtumaan.

Seikkailut tulevat jatkumaan betoniviidakossa ja seuraavaa lukua jo kovasti odottellaan. Tällä kertaa maaperä on entuudestaan tuttua ja hedelmällisempää. Palaamme sinne mistä meidän seikkailutiimi on saanut alkunsa. Sinne missä erilaisuus on rikkaus ja olennainen osa elämää. Sinne missä kaikki kukat saavat kukkia. Sydänjuurille. ❤

Sunday, November 20, 2011

Minä



Yleisön pyynnöstä. Minä ja boonuksena Shakti ja muutama rinkelblumma. ❤ Meidän puutarhassa. 

Kuvittelua

Kuvituksia tehdessä mielikuvitus lentää ja kynää pyöritellessä syntyy ihan vahingossakin kaikenkarvaisia otuksia, hahmoja ja tyyppejä. Olin itseasiassa tekemässä jotain aivan muuta, kun paperille alkoikin
ilmestymään näitä pullokaulaisia leidejä. Sen pitemmittä puheitta, saanko esitellä: Ingrid ja Kainovieno.

Friday, November 18, 2011

Palasina



Kuka tai mikä saa Nanaisen juoksemaan hiki hatussa keskellä päivää? Tarina on kesken, uupuu se taka-ajaja. Tossa sen näkee, kun sitä ei saa valmiiksi. Tontut huomio! Ei yhtään enempää tätä sorttia kiitos. Lailla pitäisi kieltää mokomat. Puuttuvat palat eivät sovi yhtään yhteen mun Feng Shuijauksen kanssa.
Kuulen muminaa, että taas se vääntää tosta samasta... No nii-i, oon hurahtanut jälleen kerran - katotaan nyt kauan tätä kestää... ;) Voi kyllä toisaalta mennä kauankin, sillä jos tämä nyt on sitä kodin akupunktiota, niin jumissa olevia akupisteitä tästä vuoristohökkelistä nimeltä koti löytyy. Mutta takaisin niinkin tonttuun asiaan kuin palapelit. Jos nyt joku joskus jotain lahjaa meille kaavailee, niin neuvo: Älä nyt helvetissä ainakaan palapeliä hanki, törsää roposes mieluummin vaikka ittees. Lasten luolasta meinaan löytyy jo "muutama" entuudestaan ja oon jo aivan palasina niistä puuttuvien palasten metsästämisestä. Sinäkin tonttu, joka maksoit itsesi kipeäksi siitä vaatimattomasta 25 palapeliä (50 palaa per sivu...arggghh!) sisältävästä palapelikirjasta -  hah, kyllä huomaa että sulla ei silloin ollut omia lapsia vielä alitajunnassakaan. Kun tämä elämä on läpeensä keskeneräistä, sitä tahtoo edes pienten asioiden olevan kokonaisia. Eihän palapelistä SAA puuttua paloja. Jos puuttuu, niin on koko peli pilalla. Palasina.

Ps. Kuka keksii keskeneräisille palapeleille jatkojalostusta? Takan sytykkeiksi vai liimaanko magneetit selkiin ja kannan tontun kuusen alle? Nyt sitä jälkikasvuakin olisi... ;D

Wednesday, November 16, 2011

Pyörre



Ai missä se Nanainen on? No tuolla se mennä viilettää, aivan mahdotonta saada siitä yhtään stillikuvaa -perään jää vaan pinkki vauhtiraita! ;) Kaikki alkoi siitä viattomasta kuistinnurkan putsauksesta, jonka piti tuoda uuttaa energiaa köökkiin. Kodin suuaukon sorkkiminen sinkosi kuitenkin nopeasti toiseen nurkkaan ja Feng Shui imaisi pyörteisiinsä. Koko kämppä on taifuunin kourissa aamusta iltaan ja monesti pitkään yöhön. En malta lopettaa ollenkaan! Hämmentävää tässä on se, että jopa isiseikkailija kiireiltään innostui järjestämään kodin vauraus aka runsausnurkkaa, jossa ei ole tapahtunut muuvin muuvia vuoteen. Nyt ovat ojennuksessa vinyylien lisäksi diat, negat, kamerat ja filmit, kaikki kompaktissa tilassa, vieden kolmanneksen siitä mitä aiemmin. Mitä pidemmälle kliinauspyörre etenee, sitä enemmän energiaa vapautuu käyttöön. Yleensä tämmönen pyörre tyssää yläkertaan johtavaan portaikkoon, mutta eilen ojentu niidenkin askelmat jotka ovat toimineet myös väliaikaisena kirjahyllynä viimeiset kaksi vuotta. Seinän takana on heinälato, joten pöllyä riittää ja nyt me sanotaan sille paipai. Vauhti kiihtyy, simultaanisiivouksen alla lasten luola ja puutarha...

Funk Shui sujuu kuin tanssi jos musa ja muuvit natsaa...

Monday, November 14, 2011

Fengshuijaus



Kun asiat ovat jumittaneet liian kauan, virta loppu ja unihiekkakin kortilla on aika tarttua poppakonsteihin. Konstit ovat monet, mutta ne simppelimmät tuppaa unohtumaan juuri silloin kun niille olisi eniten käyttöä. 

Pari viikkoa takaperin turvauduin jälleen kerran nurkassa (pölyttyneisiin) kiinalaisen salatieteen oppeihin. 
Ja sitten alkoi tapahtua. Uudet tuulet puhaltelevat vihdoinkin ja tässä ehkä se salaisuus. Feng Shui. 
Aloitin sieltä mistä energia liikkuu (tai pitäisi liikkua) sisälle kotiin. Meillä se sattuu olemaan kuisti, josta toukokuussa kirjoitin näin: 

"Mun lempparipaikka kotona on kuisti. Kuisti kertoo ensisilmäyksellä kaikkien seikkailijoiden keskeneräisistä projekteista sekä myös sen mistä ollaan tulossa ja minne oikein ollaan menossa.
Sieltä voi siis löytyä ihan mitä vaan: Kenkiä, räpylöitä, monoja, buutseja, palloja, mailoja, diaboloja, vinyylejä, levysoitin, äänenvahvistin, mikrofooni, kalastusvälineitä, sateenvarjoja, lantsarit, skeittejä, sadetakkeja, räsymattoja, koivunrunkoja, Reinot, tauluja, eksyneitä perhosia, puutarhatonttuja, kukkaruukkuja, linnunpönttöjä, termospulloja, hyppynaruja, kameranjalkoja, heijastimia, sädetikkuja, tusseja, pyykkipoikia, matkalaukkuja ja maaleja. Sulassa sovussa keskenään. Vuodenaikaan katsomatta.
Paikka toimii myös sekä löytötavaratoimistona että kierrätyskeskuksena. Vihreä ruohomatto paljastaa kätevästi millon viimeks on imuroitu. Paraatipaikalle ovat päässeet pikkuseikkailijoiden pellolta löytämät sarvet ja sanoisinko nätisti kovin omaleimainen korvapuoli jonkun sortin pyhimystä esittävä puuveistos.
Ei siis omaa tuotantoa, mutta kaikessa kömpelyydessään kovin ihastuttava ja varsin uniikki. Art Brut(al). Kuistilla itää myös siemeniä. Hajuherneitä ja lupiineja, joiden edistystä tarkkailen silmä kovana.

Hehheh. No onko se nyt mikään ihme jos energia ei pääse kulkemaan?! :D Työmaata riittää, mutta niinkun yliviivauksista näkyy, eteenpäin mennään askel kerrallaan. Kamat ruotuun ja oikeille paikoilleen.
Keskeneräiset projektit ovat nyt joko valmiita tai niistä on luovuttu. Keventää kummasti oloa, kun paikkaa jonka näkee ensimmäisenä ja viimeisenä omassa pesässään  ei kuormita kaikki ne projektit jotka ovat vielä vaiheessa. 

Jos kuistille kertyneeseen materiaan liittäisi vielä symbolisen ajatuksen, niin mitä mielikuvia tulee sanoista räpylät, räsymatto, äänenvahvistin, mikrofooni, eksyneet perhoset, löytötavaratoimisto ja kierrätyskeskus? Eikö asioiden joilla ympäröimme itsemme tulisi herättää positiivisia värähdyksiä, sen sijaan että ne viestivät eksyneiden perhosten räpiköimisestä räsyissä ja roskassa hylättyjen tavaroiden lajittelukeskuksessa saadakseen äänensä kuuluviin?! ;)

Nyt ruohomatto on myös imuroitu, puutarhatontut puutarhassaan ja ensimmäinen silmiintarttuva objekti on oliivipuu, tuo rauhan, runsauden, viisauden ja terveyden vertauskuva. 


Wednesday, November 9, 2011



Häntä heiluu ja käsi tärisee, en saa piirustettua nyt yhtään. Kuva esittää aurinkoa, joka täytti taivaan hetki sitten. ;) Puolitoista vuotta uuden asunnon metsästystä takana. Miljoona puhelinsoittoa, biljoona tähdenlentoa, triljoona toivomusta ja yhtä monta seikkailua Kadonneen Aarteen löytämiseksi. Huh. Indiananankin  monissa liemissä keitetty retkikunta alko olee jo epätoivonen, mutta kärsivällisyys palkitaan...Helmi on meidän!!!!  

Sunday, November 6, 2011

Luxusta


























































Mitä lähemmäksi kuljemme vuoden pimeintä päivää, sitä enemmän ihmiset puhuvat valosta ja sen tarpeellisuudesta. Onhan se ihan loogistakin, sillä ilman valoa ei ole elämää. Valo vaikuttaa kaikkeen elävään toimintaan. Nurkat pimeänä ihmisen mielikin tuntuu käpertyvän sisäänpäin. Koska talvehtiminen ei tule kuuloonkaan, sitä löytää itsensä kaipaamasta auringon korvikkeita tuottamaan lisäenergiaa. Valaisimia jo kämppä täynnä, mutta ne lamput... Mulla on ikävä wanhoja kunnon hehkulamppuja. Niiden lämmintä valoa, joka luo tunnelmaa. Vaikka kuinka muuten ekoilisinkin, niin tässä asia jossa järki jarruttaa niin että nirskuu.

Ekaksikin: Perinteisistä hehkulampuista heijastuva valo on kodikas. Silmä on tottunut keltaiseen valoon ja hehkulamput saavat nimensä mukaisesti hehkumaan, samankaltaisesti kuten aurinko ja tulenliekki. Värit toistuvat luonnollisina, toisin kuin energiansäästölampuissa, jotka loistavat niin jäätäviä sävyjä, että valo tuntuu keinotekoisen kylmältä ja olokin on kuin lihatiskillä aamusta iltaan. Ryppyrasvojen menekki on siis taattu. ;D En ihmettelisi jos lukisin että kosmetiikkafirmat olisivat paiskanneet kättä energialamppupamppujen kanssa.

Toiseksi: Hehkulamput tuottavat myös rutkasti lämpöenergiaa ja sitähän täällä Alppilan puupirtissä ei tunnu koskaan olevan riittävästi. Puun ja öljyn lisäksi mörskä on lämmennyt hehkulampuilla, ja sen kyllä huomaa. Energiansäästölamppuihin siirtyessämme koti on ollut paljon viileämpi (ja pimeämpi) paikka ja öljynkulutus on noussut kattoon. Hiilijalanjälki helou!

Kolmanneksi: Hehkulamput ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kauniita. Muotovalioita. Sulavalinjaisten valaisimien sharmikkuus katoaa nappia painamalla hitaasti syttyvien, sinertävien epämääräisten möykkyjen ja spiraaleiden liitossa. Parempi kääntää kaulaa niin ettei lamppu vahingossakaan kurkkaa valaisimen suulta tai paras että jää kokonaan kuvun sisään piiloon, niin rumia ne järjestäin ovat. Onko mitään tökerömpää tunnelman pilaajaa kun tuikata minimalistiseen spottivalaisimeen sellainen DNAata muistuttava kiehkura?

Koskinen suunnitteli suurta jääpalaa muistuttavan Block-valaisimensa nimenomaan lämpöisen hehkulampun ympärille - nerokas idea oli juuri siinä kylmän ja lämpimän kontrastissa. Ei tainnut miehellä olla aavistustakaan, että kymmenen vuoden jälkeen valaisin on kuin itkevä muistomerkki hehkulampulle, lasitiilien sulkiessa turvalliseen suojaansa tuon jo historiaan jääneen volframin sydämen.

Vaikka energiansäästölamppujen mainostetaan kestävän parhaimmillaan jopa kaksikymmentä vuotta, minusta se on hyvin löyhä perustelu kaksinkymmenkertaistuneelle hinnalle.
Yksikään säästölamppu ei ole kestänyt meillä vuotta kauempaa. Jollei lamppu muuten pimene, riittää että kolauttaa päänsä lamppuun, niin energiansäästö ja vuositakuut ovat entisiä. Kuka ihan oikeasti säästää kuitit ja pitää kirjaa lamppujensa kestosta? Ennen wanhaan ostit kympillä viisi lamppua, tänään samasta satsista saat pulittaa lähes satasen. Lisäksi "luontoystävällisten" lamppujen kierrätys on hankalaa, koska ne sisältävät yllättäen elohopeaa eli ongelmajätettä. Rikkinäistä lamppua ei voi laittaa normijätteeseen ja kuka haluaa hillota terveydelle vaarallista ongelmajätettä kotonaan siihen asti että on järkevä satsi, jonka roudata kaatiksen erikoiskäsittelyyn tuntematta suurta omantunnon kolkutusta turhasta autoilusta. Ja vielä pitäisi olla se auto.

Koko homma haiskahtaa vedätykseltä, yhdeltä suurelta kuplalta, jolla meille tarjotaan luontoa muka säästäviä ja suojelevia vaihtoehtoja. Tätä ei ole nyt ajateltu ihan loppuun asti, sillä vaikka teoreettisten tilastojen mukaan energiansäästölamput säästävät energiankäyttöä, kas kummaa sitä samaa joudutaan kuitenkin käyttämään näiden turvallisen jatkokäsittelyyn. Käytännössä säästösumma ei näy kotitalouksien keventyneinä sähkölaskuina, päinvastoin, kauppa-ja lämmityslaskuissa se näkyy triplaantuneina kuluina.

Mutta kun kerran komissio määrää. Euroopan latelemat direktiivit ovat joskus täysin pimeitä. Toistaiseksi markkinoilta ei löydy yhtäkään hehkulampun ominaisuuksia vastaavaa yksilöä, joten miksei niiden tehtailua voisi vielä jatkaa? Vai onko tässäkin kyse jonkun päättävän valopäätahon osakeomistuksista lampputehtaassa? Kuluttajat huomio - antakaa äänenne kuuluviin! Miten on, oletteko tyytyväisiä nurkkienne kalpeisiin valaistuksiin?

Seikkailutiimi oli eri tyytyväinen tehdessään löydön. Tuttu käytetyn tavaran myyjä kiikutti takahuoneestaan varsin arvokkaan aarteen. Banaanilaatikollinen hehkulamppuja ja kaupan päälle! Juhuu,  ihan luxusta, näillä me pärjätään ehkä siihen asti kun hehkulamput ovat tehneet come backin. Ja jos ei, niin mieluummin sytytellään vaikka tuikkuja.

Ps. Nanaisen lamppujulkka on kannanotto ja sitä saa lainata, jos tarvitsee hehkua ja valoa elämäänsä! ;)

Friday, November 4, 2011

Muisti


Liimasin kirjekuorta kiinni ja mietin pitkään ja hartaasti minkäsuuruisen postimerkin siihen liimaisin. En muistanut, en muista koskaan, vaikka juuri eilen olisin sen tarkistanut. Sama juttu aikataulujen kanssa.
Pikkuseikkailija tuli koulusta ja ilmoitti että "äiti, sä alat kuule unohtaa asioita". Pyysin vähän lisävalotusta asiaan ja pikkumies totesi ykskantaan että "no esimerkiksi unohdit vetää wessan". Tommosta en kyllä muista. Minä jos kuka tässä huushollissa huolehtii pöntöistä. Muita mun unohtamia asioita hän ei kuulemma enään muista, mutta mainitsi topakasti että tästä lähtien hänenkään ei enään tarvitse muistaa. Vetää wessaa. Mainio tyyppi, muistaa millintarkasti ihan ihmeellisiä asioita vuodelta nakki. Kyseessä sama poikanen jonka vaatteiden etsiminen ympäri kämppää on joka aamuinen seikkailu. Turha varmaan mainitakaan että unohti tällä viikolla jumppakamat kotiin ja reppunsa kouluun. 

Ihmisen muisti on kiehtova. Sitä saattaa muistaa tiettyjä värejä, tuoksuja, melodioita, makuja, ilmapiirejä ja ihmisiä ja vaikka mitä vuosien takaa, mutta ihan jotkut perusasiat eivät pysy mielessä sitten millään.
Ensimmäisiä muistojani ovat keltainen väri ja punainen rapisevapintainen markkinapallo. Olin kaksivuotias. Palatessani vuosien jälkeen lapsuuden hiekkarantaan, tuttu tuoksu toi mieleen jäätelön, jonka syötyä tikusta paljastui Asterix, vaikkei puista kiskaa enää ollutkaan. Muistan edelleen mamman (isoäidin) puhelinnumeron, jonka opin ulkoa seitsemän vuotiaana, mutta omaa kapulanumeroa joudun vähän väliä vieläkin tarkistelemaan. Osaan myös vaikka unissani Pikku Kakkosen postiosoitteen:  ...postilokero kolmeneljäseitsemän kolmekolmesatayksi tampere kymmenen...

Eräs tärkeä ystävä vuosien takaa pirautti tulevansa kyläilemään pitkästä aikaa. Kerrottuani ilouutisen, pikkuseikkailijat ihmettelivät kuka hän oikein on. Sen sijaan muistavat samaisen hepun joka visiitillä tuomat granaattiomenat monien vuoden takaa. 
Isiseikkailijalla on myös varsin omalaatuinen muisti. Muistaa elokuvien ja biisien sanat ja melodiat ulkoa, äänenpainoineen kaikkineen ja jokaisen soittimenkin, mutta silti kysyy minulta että mikä VUOSI oikein on meneillään. Kas kun ei vuosisata. :D

Onko se niin että sitä muistaa niitä asioita joita HALUAA muistaa? Ja jos niin on, miksi niin monet haluavat säilöä mieluummin ikäviä kuin iloisia asioita? Eihän menneisyyttä voi muuttaa ja pahalla muisteleminen on kuin kivireki, jota raahatessa on vaikea elää iloisia asioita, niitä tulevaisuuden muistoja. 

Mitä sinä muistat tai muistelet?


Thursday, November 3, 2011

Suklaatia



En meinannut uskoa korviani kun yläasteen ranskanmaikka aikoinaan kertoi, että valkoinen leipä ja suklaa, yhdessä tottakai, ovat olennainen osa ranskalaista ruokakulttuuria. Ajattelin että vähän niinkuin hajuvesi ja lihapulla pistäisivät hynttyyt yhteen. En tahdo maistaa.

Mutta sitten kerran kävi niin, että päivän lumessa patikoimisen jälkeen silmien kutakuinkin jo harittaessa suomityttö taipui. Maassa maan tavalla, mutta sen yhden kerran vain. Miten se patongin palaan tungettu suklaa saattoikin maistua niin hyvältä? Ehkä siksi, että ei ollut mitään muutakaan tarjolla. Täysrukiinen näkkäri voittaa kyllä sen kombon mennen tullen. Ja ihan ilman suklaata kiitos.

Täältä Suklaatiasta jos jostain ihan pikkuruisestakin lähipuodista löytyy suklaatia hyllymetritolkulla. Valikoima on runsaampi kun hedelmätiskillä. Ja ihan eri osastolta mistä namit löytyy. Suklaahan ei ole karkkia, vaan RUOKAA. Siitä olen Suklaativuorilaisten kanssa ihan samaa mieltä. :D Mutta kun joku kysyy, että mitä kaipaan Suomesta eniten, niin kyllä se suomalainen suklaa sijoittuu ihan Finnhitsien kärkeen. 

Eikö oo hassua ja ironistakin että Suklaativuorten seikkailijoille ei kelpaa lähisuklaa? ( Ei kerrota niille. )
Sorttia on monenlaista, kyllä niitä on maisteltukin, eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka, mutta ei vaan natsaa. Ne on kaikki järjestäin niin imeliä. Ihan liikaa sokeria tai jotain. Täynnä fyllaa tai toppinkia. Pahimpaan hätään löytyy mustaa suklaata, josta löytyy suolasia karamellihippusia. Maksaa ihan hunajaa. Joskus muinoin löyty samasta pistaasiversio, mutta ilmeisesti se ei ole enää "muodissa", ei sitä ainakaan enään kaupan hyllyltä löydy. 

Olin siis kovasti mielissäni kun postilaatikosta löytyi yllättäen tuttu sinertävä levy, jonka eräs suloinen Rilla oli kauniissa kääreessä lähettänyt. Mustan huumorin lisäksi pikkuseikkailijat ovat perineet suomalaisen suklaageenin. Fasun sininen on kuulemma parasta. RouskRousk. Tuhottiin se levy kolmeen pekkaan silmänräpäyksessä. Kiitos. Oli makiaa. ❤ 





Tuesday, November 1, 2011

Viimeinen Pisara



Oon hirveen herkkä ja saan näppylöitä esimerkiksi maidosta. Saan myös erityisen paljon näppylöitä kaikesta niin sanotusta designista, jossa itse tuote on toissijainen kun ratsastetaan vain jonkun nimellä ja tyypin aiemmin suunnittelemien loistavien tuotteiden tuomalla statusarvolla.

Viikko kaksi takaperin luin Valion lanseeraamista design-maidoista, joissa nimekkäitä suomalaisia suunnittelijoita on pyydetty suunnittelemaan uutta ilmettä tölkkeihin. Idea itsessään on loistava - todellista muotoilua on suunnitella sekä käytännöllisiä että kauniita tuotteita jokapäiväiseen elämään. Jokaisen kuluttajan ulottuville, iästä, sosiaaliluokasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Lopputulos oli pettymys ja minusta erittäin hyvä esimerkki rumasta ja sekavasta pakkaussuunnittelusta, jossa itse suunnittelua ei ole viety loppuun asti. Ehkäpä se ei ollut tarkoituskaan.

Blogien kommenteista päätellen monet olivat jo tukka putkella ostamassa kaapit täyteen "designmaitoa" vaikkeivät sitä itse juokaan. Ihan vain siitä ilosta, että saa tietyn suunnittelijan tölkin kaappiinsa. Itse en olisi huolinut yhtäkään. Kuulostan ehkä hankalalta nipottajalta, mutta pidän eleettömästä estetiikasta, joka on harkittua ja tarkoituksenmukaista. Kun itse tuote on hyvä, se ei tarvitse krumeluuksia eikä kikkailuita seurakseen. Sisältö puhuu puolestaan. Yksinkertainen ja selkeä pakkaus toimivat vain sisällön tukena. Itse en ainakaan osta huonoksi havaittua tuotetta vain kauniin kääreen takia.

Oon kanssa hirveen herkkä ja allerkinen ihmisille jotka kritisoivat ja naputtavat epäkohdista ja asioista, mutta eivät tee mitään asioiden parantamisen hyväksi.
Niinpä Nanainen meni ja suunnitteli oman näkemyksensä maitotölkistä, jossa itse pakkauksen sisältämä tuote on pääsosassa. Itseasiassa suunnittelin samalta istumalta kokonaisen tuoteperheen, jokaiselle maitosortille omansa ajatellen kokonaisuutta. Sitä miltä ne tölkit näyttävät vieritysten siellä kaupan kylmäkaapissa. Väriä tunnistamalla se oma kulutustuote on helppo erottaa ja poimia ostoskärryyn eri merkkien ja sorttien sekavankirjavasta valikoimasta. Mene ja liketä, jos toivot löytäväsi Nanaisen maitoa jääkaapistasi ja ruokapöydästäsi. Nanainen : PISARA I, II, III, IV, V ja VI.