Pages

Wednesday, December 19, 2012

Saapastelua



Saappaat jalassa soffalla.
Väsy.
En millään jaksais ottaa niitä pois.
Nyt kun ovat taas löytyneet pitkäksi venähtäneen taistelun
ja 
erään vuoristokiipeilyä muistuttavan yöllisen haikkauksen jälkeen.

Vintissähän oli pilkkopimeää jo valmiiksi, mutta että happi alkoi huveta.
Lantsarit jalassa loskaisessa joulukuussa kasvatti jo tatinkin otsaan.
Leukaperiä kiristi.
Varpaita paleli. 
V-tutti.

Mitä tästä opin?
Että elämä on kovin abstraktia.
Enkä enään ikinä vie talvisaappaita kesäksi kellariin "talteen",
sillä meillä asuu yksi urospuolinen hyvin taitava amsterdamilainen hamsteri,
(siis nimihän on niin enne!) 
jolla on taipumus varastoida kuutioittain kamaa, 
ja jostain syystä erityisesti juuri naaraspuolisen kumppaninsa laatikoiden 
ylle, päälle, ympärille ja sivuille. 
(oottehan joskus pelanneet Tetristä?)
Harvemmin siis sinne alle kuitenkaan. 
Kuinkas ollakaan.

Nyt saattaa ehkä alkaa näkymään pientä valon tuikahdusta tunnelin päässä.
Joulukoristelaatikkohan se siellä,
 ihan perimmäisessä nurkassa,
ja ehei, mulla mitään näköyhteyttä siihen oo,
muistan vaan vuoden takaisessa muutossa sen sinne kantaneeni.
En viitsi ottaa siitä mitään ressiä.

Aanelosistahan voi paskarrella vaikka mitä eikö?
Valkoinen joulu.
Vähemmän on enemmän.
Kuusikin ois kiva.

Huomenna hakkuureissulle.
Herttaista.





Wednesday, December 5, 2012

Ihan pimeetä



Kun sielussa salamoi,
v-käyrä maximissaan
ja vintissä pimenee,
voiko olla sattumaa,
että samaan aikaan
sulakkeet palaa,
lamput räjähtää
ja tulee oikosulku?

Tuudittaudun.

Monday, December 3, 2012

Piparina



      Meillä ei tuoksu pipari.
Vaikka toivoisin niin.
Poikasetkin toivovat.
Muistuttivat etteivät enää ole lapsia kauan,
kohta heitä ei enään kuulemma kiinnosta moiset jutut.
Taitavat olla tosissaan.

Huuh, nämä elämän ruuhkavuodet...
milloin sitä ehtii oikein elämään sitä "oikeata" elämää?
Leipoa lapsosten kanssa pipareita, sytytellä kynttilöitä ja rakennella himmeleitä?
Vai onko se pelkkää kuvitelmaa,
satukirjoista opittua höttöä?

Joulukuu on ainakin täällä JOUDUkuu.
Ja niin oli marraskin.




Thursday, November 1, 2012

Koukussa


            Mietin tätä tehdessä, että mihin itse oikein olen koukussa.
Asia jäi kummittelemaan, tein pientä tajunnanvirtalistaa siinä sivussa.
Asioista joihin olen ollut koukussa aina ja/tai juuri nyt:

Sitruunaan,

vihreän teen litkimiseen,

anjovistahnaan,

omenoihin,

sellerimerisuolaan,

kuumaan mustaherukkamehuun,
joka täytyy ehdottomasti nauttia Jenni-tädin keramiikkakuksasta,

tujuun aamuespressoon ja sen juomiseen päivän sävyyn sopivasta kupista,

kalanmaksaöljykapseleihin (miksei niitä saa ottaa enemmän kun yhden?!),

pinkkiin taskukalenteriin (vaikken ehkä haluiskaan - pinkkiä joo, mut aikatalua),

kukkiin,

latureitten piilottamiseen hassunmalliseen kukalliseen FROTEEpintaiseen jäärasiaan
(kekkasin sen vasta hiljan ja siitä onkin tullut oikein pakkomielle),

harmaisiin villatakkeihin (niitä juuri oikeanlaisia onkin hemmetin vaikea löytää)
ja villaan ylipäätänsä (mihin pässi karvoistaan pääsisi... ;))

käsittelemättömiin nahkalaukkuihin 
(niitä on aika monta, mutta käytössä melkein vain yksi
jossei mun rakasta banaania lasketa mukaan),

keltaisiin kumppareihin,

maihinnousutakkeihin 
(monikossa, sillä vuosien varrella niitäkin on kertynyt aika monta...
tää ei taida mennä ikinä ohi. 
Lapsuudessa äitillä ja isillä oli samanlaiset ja mulla ihan oma,
se johon tuli maalia, 
kun nojasin Kättärin juurimaalattuun seinään 
kun haettiin äitiä ja pikkuveikkaa laitokselta kotiin),

tuubihuiveihin - miten ihmeessä oon tullut toimeen ilman niitä?

jopooni
(se on niin rakas, että säilytän sitä makkarissa, 
vaikka kiroon joka kerta kun joudun akrobaattaamaan aamulla hakiessani vaatteita),

siitä wanhasta sikaaritehtaasta uneksimiseen, 
joku muukin tehdas kyllä kävisi...
Tuttu kertoi juuri ostamastaan viinirypälepanimosta (vai mikä lie se on suomeksi),
sellanen parisataa neliötä avaraa tilaa sopisi meillekin vallan mainiosti...

joka päivä niin erilaisen järvimaiseman tarkkailuun, 

lasten nokkeliin sutkautuksiin  
(hyrisen ylpeydestä joka kerta huomatessani 
jälkikasvun omaksuneen suomalaisen mustan huumorintajun!),

hiljaisuuden kuuntelemiseen, 
mutta myös sulosointuihin, nyt esimerkiksi juuri tähän ,

wanhoihin nuottivihkoihin,

läheisiin, rakkaisiin ihmisiin, 

ja elämään noin yleensä.


  Riippumattomuus on kuitenkin se asia johon olen ehkä eniten koukussa.
Se on vaikuttanut nyt ja aina kaikkeen tekemiseen, 
elämän kulkuun ja päätöksiin.

Olen aina karttanut kaikenlaisiin ryhmiin kuulumista, 
haluan olla vapaa tekemään asioita oman fiiliksen mukaan. 
Maailmassa ei ole mitään ryhmää minkä ajatuksia voisin sokeasti allekirjoittaa.

Mihin te siellä ruudun toisella puolella ootte koukuttuneet?

Tuesday, October 16, 2012

Aika



Aika - ainoa mitä sinulla on.
Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta blokatun,
Bodil Jönssonin kirjan ensimmäisen kappaleen otsikko.

Leimat kertovat, 
että 1999 ilmestynyt opus on poistettu 
Helsingin kaupunginkirjaston valikoimista.
Kirja on kuitenkin priima kunnossa.

Kenelläkään ei ole tainnut olla aikaa lukea sitä.
Pakko tunnustaa: kirja on lojunut omallakin yöpöydällä jo jonkin aikaa.
En kertakaikkiaan pääse ensimmäistä kappaletta pidemmälle.

Syynä ei ole kirjan kuivuus, päinvastoin.
Professori Jönsson on pakannut pieneen sivumäärään nähden paljon asiaa.
Joita ajatellakseen tarvitsee aikaa.

Ja ehkä hippusen uskallusta.
Rohkenenko katsoa peiliin?
Kysyä itseltäni mihin annan kaiken sen ajan valua?
Sen ainoan asian, jonka ihan oikeasti omistan. 
Professorskaa lainaten: 

"Pohjoismaalaisten elämä kestää keskimäärin 30 000 vuorokautta. 
Juuri ne ovat meidän pääomaamme, meidän yksityisomaisuuttaamme. Sen vuoksi ei olekaan kohtuullista, ei edes oikein ihmisarvon mukaista, hyväksyä että kaikki kokevat kärsivänsä ajanpuutteesta."

Tekee hyvää aina välillä muistaa että aika on rajallista.
Sitä ei saa lisää, eikä sitä voi säästää.
Aika on tässä ja nyt.
Kämmenellä.

Niin sen kuvittelin kun piirsin tota hahmotelmaa AIKAA sitten, 
noin 3650 vuorokautta aiemmin erääseen levynkanteen.

The time is now.

Monday, October 1, 2012

Kirjava






                                                                                                                                                                Äiti laittoi viime kerralla kaksi kirjaa kainalooni.
Katsoin kummastuneena täysin tuntemattoman kirjailijan nimeä.
Regina Rask.
Niin hieno nimi, että kuulostaa ihan tekaistulta taiteilijanimeltä.
Aivan uusi kirjailija mulle.
Ja mikä helmi!
Miten ihmeessä en ole hänen tuotantoon aiemmin tutustunut?!

Ensimmäisen hotkasin samantien.
Toista kahlaan h  y  y  v  i  i n    h  i  i  t  a  a  a s  t  i  . . . 
Itseasiassa mulla ei ole lainkaan kiirettä lukea tämänhetkistä loppuun saakka.
Epäsäännöllinen iltanapostelu riittää vallan mainiosti.

On kirjailijoita joiden teokset hengästyttävät
ja ne on ahmittava kertaheitolla,
jännittävää loppuratkaisua takaa ajaen.

Reginalla on aivan toisenlainen ote koko hommaan.
Taito herättää ajatuksia koko matkan ajan. 
Sellaisia tuhteja ajatuksia, 
joista riittää pureksittavaksi päiväksi pariksi.
Viikoksi kahdeksi.
Kuukaudeksi kahdeksi.

Itseasiassa en meinaa päästä perille ollenkaan, 
kun vähän väliä on pysähdyttävä oikein tehoajattelemaan
kirjailijan ilmaan heittämiä aivoituksia. 
Kirjavina poukkoilevia kuin vappupallomyyjän lentoon lähteneet ilmapallot.
Muodostaen ilmassa kauniin ja yllättävän kokonaisuuden.

Regina kirjoittaa sinne rivien taakse.
Ihailtavan taidokkaita kielikuvia 
ja niin loistavaan muotoon puristettuja metaforia.

Yllättävät sanavalinnat 
sekä osuvat kylmänviileät heitot aiheuttavat kroonista hihittelyä.
Kirja rinnan päälle käännettynä heitän jalat kattoon 
ja riemuitsen naisen nokkelan napakkaa näpyttelyä.

Suosittelen.
Lämpimästi.


Varoitus: Tämän Reginan proosa ei ole mitään Reginaa !!!






Saturday, September 29, 2012

Sjö eller hav?


                                              
Nelisen kertaa päivässä poljen tätä rantatietä.
Joka kerta maisema on uusi.
Eilen illansuussa tällainen.
Myrskysäällä tuoksu on suolainen
ja muistutan itseäni eläväni järven rannalla.

Rantakivet, 
lokit, 
veden liikkeet
viestittävät ihan jotain muuta.
Sehän on meri.
Mun meri.

Ainut illuusioni pilaaja on tuo vasemmalle jäävä möhkäle,
joka leikkaa ikävästi aavan.
Pysähdyttää ajatuksen.
Se on jo Ranskaa
ja juuri siellä pullotetaan sitä e-alkuista ja n-loppuista vettä.
Mutta utuisina päivinä ajatus jatkuu.
Aavan meren tuolle puolelle.

Esi-isäni olivat merikarhuja.
Isoäitinikin oli merimies.
Seilasi myrskyisiä meriä.
Joskus oli myös tyyntä.
Välillä ihan selkeää.
Silloin tällöin myös maata näkyvissä.

Merimies on eri mies.

Mutta miksi se on ruotsiksi sjöman?










Tuesday, September 25, 2012

Ei ainakaan mustasukkainen




Nyt kun on paasattu tärkeistä asioista voidaan luonnollisesti siirtyä toisenlaisiin arkipulmiin.

Syksy on saapunut Vitsilandiaankin ja hrrr on ollut pakko kaivaa sukkalaatikko esiin.
Joka aamu tongin laatikon sisältöä suu mutrussa kun yritän löytää kenkiin ja vaatteisiin sopivia sukkia.
Ja tässä on tulos. Ei ainakaan mustasukkainen.
Laatikosta ei löydy yhtä ainutta mustaa, harmaata, valkoista tai muutakaan yksväristä sukkaparia.
Ihan hyvin voin mennä tapaamaan asiakkaita Barbapapat balleriinoista tursuen, enkö voikin?


Monday, September 24, 2012

EkoLOOKinen



Pienestä asti sisälläni on asunut vimmainen luonnonsuojelija.
Laitan roskat mielummin taskuun kuin maahan. 
Kaikille se ei näytä olevan itsestäänselvyys.
Lapsuudenystävä muistutti, että olin aikoinani pitänyt aiheesta tiukan palopuheenkin, 
nähdessäni (luultavasti DaCapon tai Jimin) suklaakääreiden lentävän olan yli tuuleen.
:)

Lapsuudessa kun veljestäni leivottiin NHL-tähteä,
minä sain haaveilla ja piirrellä ihan rauhassa.
Tuttavapiirin ilmeistä kuvastui epätoivo.
Griinpiissiin se kuitenkin päätyy.
Kahlimaan itsensä johonkin helvatun suojelukohteeseen.
Kerran olinkin Pohjois-Lapissa kyseisen tahon kansainvälisen komitean reagoidessa
puunhakkuisiin saamelaisten tiluksilla, 
mutta ihan vahingossa.

Jo 25 vuotta sitten muistan vaahdonneeni Amazonian sademetsien puolesta.
En mitenkään voinut käsittää kuinka niitä jättimäisiä tuhohakkuita voidaan toteuttaa.
Miksei kukaan valtaa omistava taho lopeta moista katastrooffia.
En vielä ymmärtänyt että nimenomaan ne valtaa omistavat tahot ovat tihutöiden takana...
Sinne menee Etelä-Amerikan keuhkot ja samalla satoja tuhansia lääkekasveja.
Puhumattakaan ainutlaatuisista eläimistä, 
alkuperäisväestön asuintilasta ja ikivanhojen elinkeinojen säilymisestä.
Riistoa sanoin silloin.
Ja riistoa sanon nyt.

Tulistun edelleen monestakin luontoa tuhoavasta asiasta,
vaikka kaarteet ovat vuosien myötä vähän pyöristyneetkin.
Ja tavat reagoida ovat muuttuneet hiljaisemmiksi, 
mutta luultavasti tehokkaammiksi.

Vaikutan kuluttajana.
Se on ihan helppoa.
Ostan tai jätän ostamatta.
Luen tuoteselosteen AINA.
Katson missä tuote on valmistettu,
mistä raaka-aineista se on tehty
ja erityisesti tuottajan nimen, sillä kytkökset johtavat kauas.
Ja teen päätöksen. Kannatanko vai enkö.

Viime vuosina luontoystävällisestä kuluttamisesta on tullut trendikästä.
Siitä höyrytään joka tuutissa ja hampunhajuinen meininki on muuttunut.
Makasiinien kupeessa pienessä puuhökkelissä aloittanut 
Ruohonjuurikin on laajentunut kauppakeskuksiin.
Hyllyt notkuvat toinen toista houkuttelevempia vaihtoehtoja. 
Pakkaukset ovat kauniita ja sisältö laadukasta.

Kaikki haluavat nyt siivunsa tästäkin ilmiöstä.
Monet erittäin epäekologiset 
ja useinmiten globaaliset yritykset ovat toteuttaneet taidokkaita feisliftejä.
Peittävät valonaran korostamalla jotain muuta,
 joka saa ihmiset kuvittelemaan, että yrityksen toiminta on täysin vilpitöntä 
ja tietysti LUONNON PUOLESTA.

Supermarkettien hyllyihin on ilmestynyt uusia ns. vihreitä pesuaineita,
joiden ekologinen vihreys jää siihen kääreen väriin.
Uskotellaan että purnukan sisältö on luontoystävällistä,
koska 97% tökötistä on maatuvaa,
mutta minnes ne loput 3% sitten päätyvät?

Jos jollekin on jäänyt vielä epäselväksi, niin ihan tiedoksi vaan,
 että muutaman mutkan kautta loppupeleissä meihin!
KAIKKI kemialliset saasteet laskeutuvat vesiin.
Siihen samaan, jossa käymme uimassa.
Siihen samaan veteen jolla puhdistamme itseämme.
Siihen samaan jota juomme joka päivä.

Tahtoisitko sinä kuormittaa kehosi myrkyillä joiden kyljessä on pääkallo
ja jota ei suositella nautittavasti sisäisesti?
No sitä samaa se tulee tulevaisuudessa kuitenkin olemaan,
jos me jatkamme tätä samaa menoa.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...
(suomalainen sananlasku jota mun rakas äiti - terkkuja vaan :D- on viljellyt tehokkaasti)

Valtameri muodostuu pienistä pisaroista.
Jokainen teko vaikuttaa.
Puoleen tai toiseen.

Meillä sattuu olemaan vaan tämä yksi Tellus.
Ja se ei kasva uudestaan.
Mutta me voidaan kasvaa.
Ryhdistäytyä.

PS. Pieni sisäinen ekologini on kovin otettu saadessaan kuvittaa Luontoliiton artikkeleja. 
Piirros artikkeleineen löytyy tuoreimmasta NuLu:sta - kantsuu lukea!





Tuesday, September 18, 2012

Kotikutoinen


Koti on mulle pyhä paikka.
Ulkomaailmasta erottavat seinät ovat kuin suojaava iho,
jonka sisällä tulee olla turvallista.
Siksi kait vedän hirmuherneet nenäänkin,
jos seinieni sisäpuolelle tunkeutuu ihmisiä silloin kun haluan olla yksin.

Koti on myös paikka jossa teen töitä,
joten tarvitsen työrauhan.
Työt takkuilee kun kotona on kaaos,
mutta myös silloin kun sisäiseen piiriini astuu kutsumattomia värähtelyjä.
Olen yrittänyt taipua, olla notkea ja go with the flow,
mutta ei se vaan onnistu.
Ja veikkaan ettei onnistu moneltakaan.
Sen takia on luksusta erottaa työpaikka kodista.

Uudessa työpaikassa olen miettinyt ihmisten suhdetta kotiinsa.
Koti tuntuu olevan suurimmalle osalla rakas paikka,
mutta käsite koti on monivivahteinen.

Joillekin koti on liikkuva ja on juuri siellä missä kulloinkin matkustaa,
toisille se on niin yksityinen ettei sinne viedä muita ihmisiä.

Monille se on myös ikäänkuin kulissi. 
Kun kulissit ovat kunnossa, viestitään ulkomaailmaan että kaikki on kunnossa, 
vaikka oikean elämän näyttämöllä kaikki kaatuisi päälle.

Eräille tiedän kodin olevan ikäänkuin itsensä jatkumo,
eräänlainen egon pönkitys, jota viilaamalla voi viilata itseään kuten toisiakin linssiin.

Sisustuslehdissä on kauniita kuvia harmonisista kodeista,
kaikille asioille on paikkansa ja kaikki ovat paikallaan.
Kerrotaan että perheen yhteinen harrastus on kokkailla ruokaa viikonloppuisin
viiniä maistellen yhdessä ystäväperheiden kanssa.
Jostain syystä en ole vielä päässyt tutustumaan tällaiseen kotiin,
mutta en malta odottaa koska sellainen tilaisuus koittaa.

Ihailen ihmisiä joiden mottona kodin kunnossapitoon on
"Yksi tavara sisään - yksi ulos!"
Olen yrittänyt kuvitella miten se onnistuu käytännössä.
Että pystyykö jotkut tosta noin vaan päättää mitä heivata pihalle,
kun löytyy jotain uutta kivaa kotiintuotavaa.
Vai johtuuko moton helppo täytäntöönpano mutkattomasta suhteesta materiaan.
Toisaalta, onhan se selkeää jos tavaroihin ei ole muodostunut suhdetta,
silloin niistä on helppo päästää irti.
Saahan sitä aina uusia. 
Kaupasta. Ainakin uusia.

En muista koska olisin ostanut huonekaluja tai tavaroita kaupasta.
Katsoessani ympärilleni, silmiin ei osu oikeastaan mitään, 
mikä olisi hankittu uutena tai erityisesti harkiten.
Tavarat ovat vaan ajautuneet kotiimme.
Kävelleet sisään. Tarttuneet kainaloon. Pelastettu.

Ihailen ihmisiä jotka sisustavat kotejaan harkiten,
rakastan kauniita kuvia ja reportaaseja heidän kodeistaan.
Mutta itse en koe osaavani sisustaa.
Vaikka usein niin suunnittelenkin.
Kotimme sisus vaan tuntuu sisustuvan itsestään.
Tavaroilla jotka tarttuvat mukaamme,
ja jotka kiertävät huoneista toisiin etsien sopivaa paikkaa.
Joskus joku asettuu paikalleen,
mutta paikkaa löytämättömät jatkavat jäähylle varastoon,
tai jatkavat elämäänsä jonkun toisen kodissa.

Joihinkin huonekaluihin on rakentunut niin vahva suhde,
että niistä lopullinen luopuminen on tuottanut niin suurta tuskaa,
joten ne ovat päässeet pitkäaikaslainaan tutuille.
Että sitten jonakin päivänä kun me asutaan siinä wanhassa sikaaritehtaassa
ja parinsadan neliön olkkariin rakennetaan se jättiläinen pitkä pöytä,
muurahaisetkin pääsevät takaisin ruokapöytään.

Eilen katselin olkkaria ja ihmettelin,
kuka hemmetti täällä oikein on sisustellut?!
Suunnitelmissani kuvittelin sen kyllä ihan täysin valkoiseksi kalanruotoja myöten,
ja tässä sitä nyt ollaan. 
Ihan käsittämättömiä yhdistelmiä ja jopa nuo värit,
mitään niistä en tunnista omikseni.

Paitsi ehkä tosta SINI(mun ikiyäk halloo?!)sävyisestä räsymatosta 
suurennuslasilla bongaamat sattumat.

Kovin konjakkinen ja keskiluokkainen nahkasohva 
(miehen löytö Pelastusarmeijasta keskellä muuttoa, ja ei, ei kysynyt multa mitään, 
vaan roudasi sen tohon ainooseen sohvalle mentävään paikkaan. )

MUSTALLA seinällä (seinä sattui olemaan musta jo valmiiksi),
jota hallitsee kiinalaiset akupunktuurijulisteet 
(jotka löyty kaverin banaanilaatikosta ja piti vaan hetkeksi ripustaa siihen, 
jotta saadaan kuva niistä vintagemyyntiä varten).
Eikö tähän pitänyt ripustaa joku raikas modernihenkinen akryylimaalaus?

Kolmannen julisteen oikealla puolella roikkuu nahasta punottu raippa(!?).
(ihmettelin toissaviikolla että mistä tällanen on meille ajautunut 
ja siinä seinässä kun sattui jo olemaan entuudestaan koukkukin, ripustin sen siihen)

Olkkarissa on myös tumma
(häh mistä lähtien mä oon tykännyt tummasta puusta?!)puinen
tanskalainen pöytä. Seitsemäs kerta toden sanoo! 
Kuusi aiempaa samalle paikalle ajautunutta olivat joko liian matalia,
liian leveitä, liian lasisia, liian likaantuvia tai liian ihanmitävaan.
Siinä jököttävän yksilön piti päätyä ihan muualle, ehkä jopa jonkun toisen kotiin,
mutta nyt se kuuluu jo perheeseen. 
Siinä on vaan niin kätsyä tehdä ihan kaikkea ja vaikka samanaikaisesti.

Ja ai katsos, mihin iskettäis nämä ikivanhat stringit?
Tossa ja tossa seinällä näyttäs vielä olevan tilaa, haes porakone ni saadaan nää pyörimästä nurkista.

Lamppuja on tullut ja mennyt, tällä hetkellä niitä on neljä erilaista
sohvan molemmin puolinodottamassa tuomiotaan.
Eilen lähti jo onneksi se viides vieraaseen kotiin, 
kromipintainen marmorijalkalamppu, 
ei vaan löytänyt paikkaansa tilasta jonne on kerääntynyt messinginvärisiä tavaroita. 
Kuka niitä muuten oikein kerää? En minä ainakaan. En todellakaan.

Vaikka piirtäisin sisustuksia muille, täällä ei sisusteta lainkaan.
Koti vaan sisustuu. 
Ja silti, olkkarissa on kiva olla.
Siellä on kotoista ja lämmintä.
Kotikutoista.

(kuvan voitte bongata myös uusimmasta NuLusta)





Tuesday, September 11, 2012

Jotain rajaa


Eräänä iltana istahdin terassille katsomaan auringonlaskua.
Kovin tyytyväisenä tapaani hallita valtakuntaani.
Olin juuri ripustanut viidennen koneellisen pyykkiä kuivumaan.
Perhe oli muonitettu, poikaset omissa puuhissaan ja isänsä taidenäyttelyn avajaisissa.
Ja kello ei ollut vielä edes yhdeksän.

Rustasin mielessäni asioita jotka olin saanut viikon aikana hoidettua.
Poikasten koulu oli alkanut samalla viikolla
ja kerrankin tunsin itseni oikein kunnon äidiksi:
Koulutarvikkeet hankittu,
minibaari aka jääkaappi täytetty,
viikon ruokalista laadittu
ja komerossa jopa välipalat jokaiselle koulupäivälle.
Tiedättehän, sellainen äiti, joka on hyvin organisoitunut.
Aikataulun mukaan hyvin jämpti
ja muutenkin kaikki suortuvat ojennuksessa.
Ehkä jopa siisti ponnari.
Vaatteet mietitty vimpan päälle jo edellisenä iltana.
Vain helmikorvakorut puuttuu.

Ovikello pirahti
ja poikaset kävivät avaamassa.
Eräs miehen muusikkotuttu naapurikaupungista pelmahti sisään.
Omasta puhelimesta oli loppunut luotto
ja piti löytää tie näyttelyn avajaisiin.
Tarjosin puhelinta lainaksi.
Tarjosin kahvin.
Muutaman tunnin päästä lähtöä tehdessään 
heppu kysyi voisiko kenties jättää laukkunsa illaksi meille. 
No mikäs siinä, tottaihmeessä voi!
Ovi kolahti ja olkkariin oli ilmestynyt rulllilla vedettävä suurehko matkalaukku.
Kaverilla oli siis matka tiedossa.

Aamulla herättäessäni poikasia kouluun,
huomasin matkalaukunomistajan nukkuvan keskellä olkkaria.
Hipsuteltiin hiljaisin askelin keittiöön ettei herätettäisi väsynyttä juhlijaa.
Laitoin lapsosille aamupalaa ja yllätysvieras ilmestyi tikkana aamiaiselle.
Lähdin viemään poikia kouluun ja sieltä suoraan viiletin pisnesmiitinkiin.
Tullessani laittamaan lounasta kotiin katoin pöytään lautasia yhden enemmän.

Ovet ovat aina olleet avoimet,
ruokaa on riittänyt kaikille.
Aina.
Tutuille ja vähän tuntemattomillekin.
Ihmisiä on tullut ja mennyt.
Sieltä sun täältä.
Joka kolkasta.
Olen pitänyt sitä rikkautena
ja matkan varrella monestakin matkaajasta on tullut läheinen.
Arjen jakaminen on kutonut välillemme lujan ystävyyden
joka säilyy, vaikka silmukoita tippuisi vuosien varrella.
Jotkut ovat viettäneet päivän, pari.
Toiset ovat viihtyneet kuukauden, kaksi.
Ja ovat olleet tervetulleita uudestaan.

Poikaset olivat riemuissaan tulokkaasta,
jakoivat juttuja keskenään
ja illallispöytään katettiin sama määrä lautasia kuin lounaalle.
Näin jatkui monta päivää kunnes jääkaapin ruuat oli syöty,
kahvi loppu ja kuivakaapitkin ammottivat tyhjyyttään.
Joku yöllinen hiirikin oli käynyt nakertamassa herkut parempiin suihin.

Päivällisellä mies pyysi matkailijaa hakemaan vastapäisestä leipomosta patonkia,
ja yllätyksekseen sai kieltävän vastauksen. 
Rahaa oli kuulemma ainoastaan junalippua varten...

Siihen taisi loppua mun vieraanvaraisuus.

Ei se leipä, eikä raha.
Vaan asenne.

Tattista vaan matkamiehelle.
Opin läksyni.
Vastedes asetan selkeät rajat.
Kysyn heti mihin matka.
Ja toivotan varmasti hauskaa matkaa.

Luulen tulleeni askeleen sveitsiläisemmäksi.









Thursday, September 6, 2012

Kanto


Syyskuu kantoi hedelmää.
Aiemmin istutetuista siemenistä.
Juuret on juureton juurruttanut.
Uudestaan tuttuun hedelmälliseen maaperään.
Toimii.
Kolme positiivista yhteydenottoa juuri.
Kalenteri alkaa olee merkintöjä täynnä.
Ihania juttuja.
Uusia juttuja.
Ja ihan tuttuja.
...
Hih.
(kattoon hyppy tähän)



Friday, August 31, 2012

Värikartta


Siinä se on.
Kartta.
Meri.
Värikartta.


Tältä se näyttää kaapeissa.


Lakua lattiassa.
Aatelkaa jos oiski oikeesti!?
Taitais tulla koloja.
Huomatkaa ikkunasta heijastuvat ilta-auringon hempeät sävyt valkealla taustalla.


Ois voinnut.
Vetää alas koko roskan.
Mutta EJ.
Jos kattoo tarkkaan.
Kaffikoneesta oikealla.
Kaikki mitä mun tomaatinpunaisesta kauppakassista on jäljellä.
Ekan oman auton rekkari.
Rakas Kupla Volkkari.
(kyynel tähän)

Hantuukit menee kyllä vaihtoon.
50-luvun lankavetimiä anyone?










Sunday, August 26, 2012

Uus paletti




Värien metsästäminen alkoi tuottaa tulosta jutellessani faijan kanssa puhelimessa.
Kerroin vävypojan sutineen jo valkoista pohjaa sinne tänne
sekä lattiasta löytyneistä laatoista, 
jotka eivät jämerän hinkkauksenkaan myötä muuttuneet mikskään.
Tiedä mitä ihmettä odotin tapahtuvaksi,
sillä kulahtanut tiili on kulahtanut tiili ja elähtänyt sinappi on elähtänyt sinappi.
Sopis varmaan johonkin ranskalaiselle maatilalle,
mutta ei meille ejej.
Tuijottelin siinä samalla seinällä roikkuvaa tanskalaista karttaa 
ja tajusin että lakupiipun MUSTAA sen olla pitää. 
Lattian.
Mutta mitä suditaan kaappejen ja seinälaattojen pintaan?
Faija kekkas kolmannen sävyn...

PS. Tanskasta Islantiin, tiskijukan on pitänyt pitkään soittaa yks piisi.
Tästä tuli meidän muu(t)tosoundi,
 sillä joka ikinen kerta kun hypättiin ratin taakse, 
niin radiossa soi tämä

Saturday, August 25, 2012

Tyly totuus


Pientä pintaremonttia.
Suorastaan rakastan ennen ja jälkeen kuvia,
joten tunsin olevani velvollinen näppäistä pari otosta muistoksi
ja kuinka karua katseltavaa ne ovatkin,
esitellä ne myös teille...Siinä menee just orkidean oksa pimentoon.



Ysärin jysärit peilikaappiovia jäljittelevät MUOVIlistat saivat kyytiä.
Samalla lähti vetimet. 
Näitä ovia ja laatikoita on muuten kiva vedellä ilman.
Erityisesti sillon kun remontti "vähän" venähtää.
Onneksi osa kaapeista pursuu luonnostaan tavaraa siihen malliin
että ne jää tolleen kätsästi rakoselleen.
Sillon ei tarvii kaivaa esiin puuharukkaa 
tai mitä pitkää littanaa nyt käsiin kulloinkin sattuu osumaan. 



Köökin muovisen parkettia(?!?) jäljittelevän lattian alta paljastui vanhaa laattaa.
Ja LIIMAA.
Miehen lokiikalla lattia revitään tietty auki ENNEN seinien ja katon maalausta.
Siinä pääsee hinkkaamaan ja rapsuttamaan tuplasti impaten tujuja tököttejä.




Tadaa!
Tällaseen köökkiin heräsin eräänä aurinkoisena aamuna.
Perheen remonttireiska oli tapansa mukaan pistänyt tuulemaan.
Sillai spontaanisti, ilman mitään sen suurempia suunnitteluja.
Mitä sitä turhaan mitään tavaroita suojaamaan,
kaikki ylimääränen roina vaan tohon tasolle,
onhan perheessä yks emäntäkin joka saa sitten rapsutella roiskeita jälkikäteen.
Naperoille ei ainakaan tuottanut mitään ongelmaa syödä mysliä poski maalipurkissa kii.
Projekti kesti neljä PITKÄÄ viikkoa,
ja hela tiden me myös asuttiin tässä härdellin keskellä.
Ja emäntä laitto ruokaa, tiskas ja pesi pyykkiä siinä samalla.
Varpaat liimassa, tatti otsassa ja extra-annos viiliä hatussa.
 Just ja just kestin.


Värimetsästys


Punainen ja pinkki, mikä ihana väripari.
Mummun 50-luvun keittiössä ne toimivat herkullisesti edelleen.



Toisaalta jotain kevyempää taustaa kaikille miljoonille erivärisille asioille mitä keittiöstä nyt löytyy.


Olkkarin räsymatolla pötköttäessa bongaa yllättäviä väriskaaloja.
Sellaisia mitä ei ihan heti olisi ajatellut iskevänsä yhteen.






























Joku shokkiväri vois kyllä toimii tehokkaana elvyttäjänä. 
Ainakin aamuisin.
Hmmm.

Paipai peike!



Muuttaessamme tähän uuteen kotikoloon talvella
kämppä oli eksasukkejen värityksessä.
Puolen vuoden yhteiselo ei oikein onnannut.
Silmä ei vaan tottunut.
Aamulla raahustaessa kahvintekoon keittiöön
seinien tunkkainen väri tuntui liimautuvan iholle.
Orkideat saivat kyytiä jo keväällä,
tarrojen mukana lähti myös laastit.
Jäljelle jäi kuvastakin näkyvä maailmankartta.

Rautakaupasta napatut värikortit olivat kerrankin hyödyksi.
Niitä tuijotellessa tuli selväksi että puuterisen hempeät nyanssit 
eivät natsaa paikkaan joka tarvitsee selkeästi elvytystä.
Keittiö on kodin keuhkot 
ja paikka kaipasi jotain dynaamisempaa, hengittävää.

Jostain syystä muuten ne asiakkaille jaettavat
värikartat eivät koskaan sisällä niitä OIKEITA värejä.
Ootteko huomanneet?
Alkoi siis värimetsästys.
Fiilistely, kuvitteleminen ja kokeilu...




Wednesday, August 22, 2012

Ananasakäämä!


Poikettiin Oon kanssa torille ostamaan passionhedelmiä Aalle aamupalaksi.
Leijonan synttäreiden kunniaksi Malou nakkasi nauraen ananaksen kassiin Aalle ylläriksi. 
Jätin kertomatta että luultavasti poikanen ei koske siihen pitkällä tikullakaan.

En tiedä missä vaiheessa tää on kääntynyt tähän,
mutta ronkelivaihe tuntuu kestäneen jo monta vuotta.
Joku sanoi sen johtuvan kotikasvatuksesta.
Vauva-aikana tutustutin kyseisen pikkuherran kyllä kaikkiin mahdollisiin 
maailman hedelmiin ja vihanneksiin ihan ruusukaaleja myöten.

Missä me ollaan kämmätty?
Siinäkö ettei hennota pakottaa syömään ihan kaikkea?
Joku sanoi että se menee ohi.
Kuulemma oli isänsä samanlainen pienenä.
Söi pelkkiä ranskalaisia ja lihaa nyt ei tarvitse varmaan mainitakaan.
Maistoi persikkaakin ekan kerran vasta tavattuamme.

Toivoa siis on.

Pyysin että maistaa jotta voi sitten kertoa Maloulle mille maistui pala Afrikkaa,
kotitilan paahtavassa auringossa kypsynyttä kultaista hedelmää.

Viipaloidessani ananasta jäin tuijottamaan läpileikattua siivua.
Déjà vu-ilmiö.
Olen nähnyt tämän kuvion jossain.
Muoto oli yhtä kulmikas kuin
suurpiirteinen emäntänsä, 
mutta sehän on silti ilmiselvä AURINKO!!!

Ananasakäämä!
Aa suostui maistamaan pienen viirun.
Maistui karkilta. Mut ei tykkää.
Voittaa kyllä markettiananaksen mennen tullen, sanoi.
Olen täysin samaa mieltä mutusteltuani makeaa ja raikasta hedelmälihaa.

Tästä lähtien ostan ananaksen aina suoraan torin tutulta myyjältä.
Tiedän missä ne ovat kasvaneet ja tiedän kenelle rahani kannan.
Kannatan välikäsitöntä ketjua.

Siitä lehtitöyhtöstä saa kivan lakinkin, totesi Oo.













Tuesday, August 21, 2012

Täti Sininen



Täti Sininen.
Rannalla bongattua tänään.
Sähäkkää sähkönsinistä räpylöitä myöten.
Tätillä oli tyyliä.
Kuin suoraan ihan mistä tahansa sisustusreportaasista,
joissa sama unikontuoksuinen sävy on ikäänkuin hiipinyt salaa koteihin.
Mitä sitä kainostelemaan, siinähän se on.
Suomalaisen sielun väri.

Sininen on taivas ja siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Raikasta, järkevää ja rauhallista.
Siniristilipussakin.
Oikeutettua melankoliaa.

Meille se ei kyllä hiivi missään muodossa.
Ainakaan isoina pintoina.
Väri joka ei vaan oo säväyttänyt koskaan.
Sen sijaan viileä turkoosi on aina hot.
Ainakin meillä.

Aallosta toiseen.
Kesä muuten tuli Helvetiaan.
Helle Aaltonen. 
Pullokaulaleidin oikea nimi muuten.
Keksin siellä rantsussa.

Siksi täällä taas niin hiljaista.
Enkä valita kyllä yhtään,
vaan NAUTIN joka solulla.
Imppaan auringosta D-vitamiinia talven varalle.
Ja kas kummaa ei kyllä yhtään hotsita istua koneen äärellä
kun mittari näyttää +35.

Siitä syystä JOUDUMME
oleilemaan mahdollisimman paljon vaakatasossa
evääkään liikauttamatta järven rannalla.
Tai ehkä sentään edes evää.
Parasta kun on olla nimenomaan siellä järvessä.
Kellua ja sukeltaa ja pullikoida.
Eväät tietenkin kassissa.

Ajattelen lämpösten maiden asukkaita.
Olen kuullut usein kritiikkiä heidän työmoraalista
tai enemmän ehkä sen puuttumisesta.
Tässä tulee taas esille perspektiivin puutteessa tehty johtopäätös.
Helppohan se on puhua ja arvostella
ilman omakohtaista kokemusta.

Kyllä se ilmasto vaan vaikuttaa vahvasti ihmisen rytmiin.
Lämpötilat ynnä luonnonolot muokkaavat ihmistä ja kulttuureja.
Halusimme tai emme.
Eihän ruumiintoimintojen muutoksia pysty kontrolloimaan
kun kuumuus iskee. Täytyy vaan päästää irti.

Ottaa iisimmin helteen pyyhkästessä.
Juoda paljon. Vettä.
Ja viettää siestaa.
Kyllä ne hommat tulee hoidettua, mutta eri tahdissa.


Suomessa pakkasraja on se -35 jolloin ei tartte lähteä kouluun.
Joissain paikoissa sen tulisi olla sama plussan puolella.
Täälläkin välillä.
Onneksi ollaan vielä lomalla.









Friday, August 3, 2012

Käärme paratiisissa



Kuva ei varsinaisesti liity tarinaan, mutta kaivoin sen pöytälaatikosta päivänvaloon, 
koska sopii mainiosti päivän teemaan...

14 vuotta takaperin Aatamini sanoi vievänsä Eevansa Paratiisiin.
Paikka oli nimensä veroinen, kallioinen puiden suojaama pieni ranta.
Vuosisatojen saatossa veden muovaama kallio oli hioutunut sileäksi
ja tuntui kuumalta varpaiden alla.

Oli aurinkoinen hellepäivä ja hikisen työpäivän päätteeksi
pulahdus kimaltelevaan smaragdinvihreään veteen oli nautinnollinen elämys.
Hyppelin iloisena kiveltä toiselle ja olin juuri pulahtamassa veteen
kun pomppasin tasajalkaa takaisin kivelle alta nanosekunnin.
Vedessä jalkani sivua vääntelehti käärme!

Sinä iltapäivänä tämä Eeva istui seipäännielleenä tarkkailuasemissa
valmiina pakoon, Aatamin nukahtaessa ilman huolen häivää ilta-auringon lämpöön.
Kallion uurteista laskin vielä kolme saman sortin sihisijää.
Sen koommin en ole matelijoita rannalla nähnyt.
Ei ole haitannut.

Tänään matkalla Paratiisiin käärme luikerteli polulla vastaan.
Poikaset hihkaisivat olennosta innoissaan 
ja olivat jo ottamassa syliinsä kun minä jähmetyin paikoilleni.

Poikasten järkeillessä tunsin itseni jo ihan naurettavaksi:
"Äiti hei, sä oot ite sanonu et eläimet ei oo vaarallisia meille,
jos me ei olla vaaraksi niille."

Kröhöm.
Justiinsa joo.
Jäitä hattuun siis.
Pliis.

Käärme ja poikasten filosofointi jäivät luikertelemaan mieleeni 
makoillessani kuumilla kivillä.

Rakastan eläimiä ja käärme onkin ainut 
joka saa karvani pystyyn välittömästi.


Mietin pelkäänkö niitä ihan oikeasti
ja miksi ihmeessä?

Onko se suojeluvaistoa
vaiko sittenkin joku kollektiivinen opittu pelko,
että niitä ikäänkuin tulisi pelätä?

Lapsena saaressa käärmeet olivat osa luontoa,
mutta en muista että pelkäsinkö ennen vai jälkeen sen
että opin pitämään käärmeet loitolla kumppareita tömistellen.

Rakastan Indiana Jonesia, 
mutta siinä temppelikohtauksessa joudun aina laittamaan kädet silmille.

Mitä siellä ruudun toisella puolen fobioidaan?