Pages

Tuesday, May 29, 2012

Älliä vai älliä?


Toukokuussa mieli palaa aina ajassa taaksepäin.
Omenapuut kukkivat kotikonnuilla tismalleen samaan aikaan kun kouluissa veisataan suvivirttä.

Todistus kädessä ja vapaus.
Ehkä stipendikin.
Kevyt tuuli ja kultaiset tossut.
Uusia askelia tulevaan.

Muistoissa muutama kirpeäkin.

Sata vuotta sitten.
Lehtori Halme.
Pukeutui aina vekkihameeseen.
Mutta hänen helmansa eivät hulmunneet.
Vaan laskeutuivat luotisuorasti alaspäin.
Yhtä lyijynpainoisesti kuin suupielet.
Kuivakka ja hapokas kuin raaka omena.

Opin lukemaan ennen koulua.
Ihastuin sanan ihmeelliseen maailmaan.

Rakastin sanoja ja synonyymeja.
Perkasin sanat tavuihin ja arvuuttelin niiden alkuperää.
Ihastelin adjektiiveja ja keksin uusia.

Minusta tuli kirjojen suurkuluttuja.
Pakkari täynnä kirjoja poljin kirjaston ja kodin väliä.

Koko peruskoulun ajan olin kiitettävä kirjoittaja itsekin.
Kevätpörriäisen sivuilla tämän tästä. ;)
Ala-asteen opettaja Marjatta kannusti lukemaan ja kirjoittamaan.
Perusti kirjakerhon jonne laadin liukuhihnalla kirja-arvosteluja lukemistani kirjoista.
Kaunokirjoituksella raapustetut tarinani palasivat monella leimalla ja tarralla varustettuina.

Tulin toiseksi Liikenneministeriön kirjoituskilpailussa.
Hopeiset sydänkoristellut kynät ovat vieläkin tallessa.
Yläasteella valittiin edustamaan Suomea 
luetun ymmärtämisen ja loogisen päättelykyvyn konferenssiin Pariisiin.
Uskoin olevani hyvä.

Lukiossa kaikki muuttui.
Lehtori Halme vekkihameineen tuli ja otti luulot pois.
Tunneilla vallitsi sotilaallinen kuri ja järjestys.
Ensinnäkin häntä tuli teitillä.

Ja minusta tuli surkea kirjoittaja.
Ala-arvoinen, lehtori Halmetta lainaten.
Luokan pahiksiakin huonompi.
Lamaannuin.
Aine josta olin ennen nauttinut muuttuikin painajaiseksi.
Koko kolmen vuoden ajan yksikään ainekirjoitukseni ei läpäissyt Halmeen helmoja.

Pelkäsin reputtavani ylioppilaskokeissa äidinkielessä.
Siinä ainoassa jossa yleensä taatusti klaarataan.

Ennen kirjoituksia näin unen jossa olin kirjoittanut puhtaita älliä 
ja lehtori Halme joutui pyörtää helmansa ja niiamaan.

Tuli kirjoitukset ja kirjoitin ne kaksi ainetta.
Yhden vapaan ja toisen pohjamateriaaliin perustuvan.
Tein parhaani.
Kuten joka ainut aikaisempikin kerta.

Halmeen ääni värisi kertoessaan aineeni lähtevän hänen käsistään ämminä,
mutta pelkäsi tulevan alempiarvoisina takaisin.

Omenapuut tuoksuivat tulosten tullessa.
Lehtori Halme tuli puristamaan kättä.
Lautakunta oli muuttanut arvosanat puhtaiksi älliksi!
Ei olisi kuulemma ikinä uskonut.
Mutta eihän lehtori olisi voinutkaan.
Hänellä oli ehkä älliä, mutta tunneälyä ei lainkaan.
Voimavaraa, joka on todistuksen älliä tärkeämpää.



PeeÄs. 
Tätähän me laulettiin kuorossa koulun päättyessä.
Ja laulan vieläkin sydämessä joka kevät.



Monday, May 14, 2012

Paratiisi



Seitsemän kuvaa paratiisista.

Sadepäivinä sen aina unohtaa,
mutta auringon kullatessa maiseman ei tarvitse enää nipistää.
Asumme paratiisissa.

Missä muuallakaan törmäisin juuri häneen poikasten koulumatkalla? 



Wednesday, May 9, 2012

Sisko ja sen veli


Porasin viime viikolla ikävää.
Siihen ei totu koskaan.
Välimatkaan.

Ikävä pientä veljeäni, joka on paljon siskoaan isompi.
Kuvat pakattiin muutossa laatikoihin.
Mutta tämä täytyy olla aina silmän ulottuvilla.
Vaikka ilman kuvaakin kyseinen hetki on tatuoitunut tajuntaani.

Veikka ja minä.
Aamukasteessa.
Tonkimassa matoja.
Kalareissulle menossa.

Tuosta heinikosta kiviä pitkin alas saunamökille.
Kyitä karkottaen, lantsarit kumisten. 
Rantakoivun sivusta laiturin nokkaan.
Onkivavat olalla.
Pyjamat päällä.
Tai oikeastaan pyjama.
Veikalla yläosa.
Itsellä alaosa.
Sydänpyjamassa.
Sydän pyjamassa.

Onkisaaliista en muista.
Eikä sillä ole väliäkään.
Ihan niinkuin viime kesällä Mustikkamaalla.

Pääasia olla yhdessä.
Vaikka oltaisiin ihan hiljaa.

Tai ulvoa naurusta katsellessa tätä.