Pages

Friday, August 31, 2012

Värikartta


Siinä se on.
Kartta.
Meri.
Värikartta.


Tältä se näyttää kaapeissa.


Lakua lattiassa.
Aatelkaa jos oiski oikeesti!?
Taitais tulla koloja.
Huomatkaa ikkunasta heijastuvat ilta-auringon hempeät sävyt valkealla taustalla.


Ois voinnut.
Vetää alas koko roskan.
Mutta EJ.
Jos kattoo tarkkaan.
Kaffikoneesta oikealla.
Kaikki mitä mun tomaatinpunaisesta kauppakassista on jäljellä.
Ekan oman auton rekkari.
Rakas Kupla Volkkari.
(kyynel tähän)

Hantuukit menee kyllä vaihtoon.
50-luvun lankavetimiä anyone?










Sunday, August 26, 2012

Uus paletti




Värien metsästäminen alkoi tuottaa tulosta jutellessani faijan kanssa puhelimessa.
Kerroin vävypojan sutineen jo valkoista pohjaa sinne tänne
sekä lattiasta löytyneistä laatoista, 
jotka eivät jämerän hinkkauksenkaan myötä muuttuneet mikskään.
Tiedä mitä ihmettä odotin tapahtuvaksi,
sillä kulahtanut tiili on kulahtanut tiili ja elähtänyt sinappi on elähtänyt sinappi.
Sopis varmaan johonkin ranskalaiselle maatilalle,
mutta ei meille ejej.
Tuijottelin siinä samalla seinällä roikkuvaa tanskalaista karttaa 
ja tajusin että lakupiipun MUSTAA sen olla pitää. 
Lattian.
Mutta mitä suditaan kaappejen ja seinälaattojen pintaan?
Faija kekkas kolmannen sävyn...

PS. Tanskasta Islantiin, tiskijukan on pitänyt pitkään soittaa yks piisi.
Tästä tuli meidän muu(t)tosoundi,
 sillä joka ikinen kerta kun hypättiin ratin taakse, 
niin radiossa soi tämä

Saturday, August 25, 2012

Tyly totuus


Pientä pintaremonttia.
Suorastaan rakastan ennen ja jälkeen kuvia,
joten tunsin olevani velvollinen näppäistä pari otosta muistoksi
ja kuinka karua katseltavaa ne ovatkin,
esitellä ne myös teille...Siinä menee just orkidean oksa pimentoon.



Ysärin jysärit peilikaappiovia jäljittelevät MUOVIlistat saivat kyytiä.
Samalla lähti vetimet. 
Näitä ovia ja laatikoita on muuten kiva vedellä ilman.
Erityisesti sillon kun remontti "vähän" venähtää.
Onneksi osa kaapeista pursuu luonnostaan tavaraa siihen malliin
että ne jää tolleen kätsästi rakoselleen.
Sillon ei tarvii kaivaa esiin puuharukkaa 
tai mitä pitkää littanaa nyt käsiin kulloinkin sattuu osumaan. 



Köökin muovisen parkettia(?!?) jäljittelevän lattian alta paljastui vanhaa laattaa.
Ja LIIMAA.
Miehen lokiikalla lattia revitään tietty auki ENNEN seinien ja katon maalausta.
Siinä pääsee hinkkaamaan ja rapsuttamaan tuplasti impaten tujuja tököttejä.




Tadaa!
Tällaseen köökkiin heräsin eräänä aurinkoisena aamuna.
Perheen remonttireiska oli tapansa mukaan pistänyt tuulemaan.
Sillai spontaanisti, ilman mitään sen suurempia suunnitteluja.
Mitä sitä turhaan mitään tavaroita suojaamaan,
kaikki ylimääränen roina vaan tohon tasolle,
onhan perheessä yks emäntäkin joka saa sitten rapsutella roiskeita jälkikäteen.
Naperoille ei ainakaan tuottanut mitään ongelmaa syödä mysliä poski maalipurkissa kii.
Projekti kesti neljä PITKÄÄ viikkoa,
ja hela tiden me myös asuttiin tässä härdellin keskellä.
Ja emäntä laitto ruokaa, tiskas ja pesi pyykkiä siinä samalla.
Varpaat liimassa, tatti otsassa ja extra-annos viiliä hatussa.
 Just ja just kestin.


Värimetsästys


Punainen ja pinkki, mikä ihana väripari.
Mummun 50-luvun keittiössä ne toimivat herkullisesti edelleen.



Toisaalta jotain kevyempää taustaa kaikille miljoonille erivärisille asioille mitä keittiöstä nyt löytyy.


Olkkarin räsymatolla pötköttäessa bongaa yllättäviä väriskaaloja.
Sellaisia mitä ei ihan heti olisi ajatellut iskevänsä yhteen.






























Joku shokkiväri vois kyllä toimii tehokkaana elvyttäjänä. 
Ainakin aamuisin.
Hmmm.

Paipai peike!



Muuttaessamme tähän uuteen kotikoloon talvella
kämppä oli eksasukkejen värityksessä.
Puolen vuoden yhteiselo ei oikein onnannut.
Silmä ei vaan tottunut.
Aamulla raahustaessa kahvintekoon keittiöön
seinien tunkkainen väri tuntui liimautuvan iholle.
Orkideat saivat kyytiä jo keväällä,
tarrojen mukana lähti myös laastit.
Jäljelle jäi kuvastakin näkyvä maailmankartta.

Rautakaupasta napatut värikortit olivat kerrankin hyödyksi.
Niitä tuijotellessa tuli selväksi että puuterisen hempeät nyanssit 
eivät natsaa paikkaan joka tarvitsee selkeästi elvytystä.
Keittiö on kodin keuhkot 
ja paikka kaipasi jotain dynaamisempaa, hengittävää.

Jostain syystä muuten ne asiakkaille jaettavat
värikartat eivät koskaan sisällä niitä OIKEITA värejä.
Ootteko huomanneet?
Alkoi siis värimetsästys.
Fiilistely, kuvitteleminen ja kokeilu...




Wednesday, August 22, 2012

Ananasakäämä!


Poikettiin Oon kanssa torille ostamaan passionhedelmiä Aalle aamupalaksi.
Leijonan synttäreiden kunniaksi Malou nakkasi nauraen ananaksen kassiin Aalle ylläriksi. 
Jätin kertomatta että luultavasti poikanen ei koske siihen pitkällä tikullakaan.

En tiedä missä vaiheessa tää on kääntynyt tähän,
mutta ronkelivaihe tuntuu kestäneen jo monta vuotta.
Joku sanoi sen johtuvan kotikasvatuksesta.
Vauva-aikana tutustutin kyseisen pikkuherran kyllä kaikkiin mahdollisiin 
maailman hedelmiin ja vihanneksiin ihan ruusukaaleja myöten.

Missä me ollaan kämmätty?
Siinäkö ettei hennota pakottaa syömään ihan kaikkea?
Joku sanoi että se menee ohi.
Kuulemma oli isänsä samanlainen pienenä.
Söi pelkkiä ranskalaisia ja lihaa nyt ei tarvitse varmaan mainitakaan.
Maistoi persikkaakin ekan kerran vasta tavattuamme.

Toivoa siis on.

Pyysin että maistaa jotta voi sitten kertoa Maloulle mille maistui pala Afrikkaa,
kotitilan paahtavassa auringossa kypsynyttä kultaista hedelmää.

Viipaloidessani ananasta jäin tuijottamaan läpileikattua siivua.
Déjà vu-ilmiö.
Olen nähnyt tämän kuvion jossain.
Muoto oli yhtä kulmikas kuin
suurpiirteinen emäntänsä, 
mutta sehän on silti ilmiselvä AURINKO!!!

Ananasakäämä!
Aa suostui maistamaan pienen viirun.
Maistui karkilta. Mut ei tykkää.
Voittaa kyllä markettiananaksen mennen tullen, sanoi.
Olen täysin samaa mieltä mutusteltuani makeaa ja raikasta hedelmälihaa.

Tästä lähtien ostan ananaksen aina suoraan torin tutulta myyjältä.
Tiedän missä ne ovat kasvaneet ja tiedän kenelle rahani kannan.
Kannatan välikäsitöntä ketjua.

Siitä lehtitöyhtöstä saa kivan lakinkin, totesi Oo.













Tuesday, August 21, 2012

Täti Sininen



Täti Sininen.
Rannalla bongattua tänään.
Sähäkkää sähkönsinistä räpylöitä myöten.
Tätillä oli tyyliä.
Kuin suoraan ihan mistä tahansa sisustusreportaasista,
joissa sama unikontuoksuinen sävy on ikäänkuin hiipinyt salaa koteihin.
Mitä sitä kainostelemaan, siinähän se on.
Suomalaisen sielun väri.

Sininen on taivas ja siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Raikasta, järkevää ja rauhallista.
Siniristilipussakin.
Oikeutettua melankoliaa.

Meille se ei kyllä hiivi missään muodossa.
Ainakaan isoina pintoina.
Väri joka ei vaan oo säväyttänyt koskaan.
Sen sijaan viileä turkoosi on aina hot.
Ainakin meillä.

Aallosta toiseen.
Kesä muuten tuli Helvetiaan.
Helle Aaltonen. 
Pullokaulaleidin oikea nimi muuten.
Keksin siellä rantsussa.

Siksi täällä taas niin hiljaista.
Enkä valita kyllä yhtään,
vaan NAUTIN joka solulla.
Imppaan auringosta D-vitamiinia talven varalle.
Ja kas kummaa ei kyllä yhtään hotsita istua koneen äärellä
kun mittari näyttää +35.

Siitä syystä JOUDUMME
oleilemaan mahdollisimman paljon vaakatasossa
evääkään liikauttamatta järven rannalla.
Tai ehkä sentään edes evää.
Parasta kun on olla nimenomaan siellä järvessä.
Kellua ja sukeltaa ja pullikoida.
Eväät tietenkin kassissa.

Ajattelen lämpösten maiden asukkaita.
Olen kuullut usein kritiikkiä heidän työmoraalista
tai enemmän ehkä sen puuttumisesta.
Tässä tulee taas esille perspektiivin puutteessa tehty johtopäätös.
Helppohan se on puhua ja arvostella
ilman omakohtaista kokemusta.

Kyllä se ilmasto vaan vaikuttaa vahvasti ihmisen rytmiin.
Lämpötilat ynnä luonnonolot muokkaavat ihmistä ja kulttuureja.
Halusimme tai emme.
Eihän ruumiintoimintojen muutoksia pysty kontrolloimaan
kun kuumuus iskee. Täytyy vaan päästää irti.

Ottaa iisimmin helteen pyyhkästessä.
Juoda paljon. Vettä.
Ja viettää siestaa.
Kyllä ne hommat tulee hoidettua, mutta eri tahdissa.


Suomessa pakkasraja on se -35 jolloin ei tartte lähteä kouluun.
Joissain paikoissa sen tulisi olla sama plussan puolella.
Täälläkin välillä.
Onneksi ollaan vielä lomalla.









Friday, August 3, 2012

Käärme paratiisissa



Kuva ei varsinaisesti liity tarinaan, mutta kaivoin sen pöytälaatikosta päivänvaloon, 
koska sopii mainiosti päivän teemaan...

14 vuotta takaperin Aatamini sanoi vievänsä Eevansa Paratiisiin.
Paikka oli nimensä veroinen, kallioinen puiden suojaama pieni ranta.
Vuosisatojen saatossa veden muovaama kallio oli hioutunut sileäksi
ja tuntui kuumalta varpaiden alla.

Oli aurinkoinen hellepäivä ja hikisen työpäivän päätteeksi
pulahdus kimaltelevaan smaragdinvihreään veteen oli nautinnollinen elämys.
Hyppelin iloisena kiveltä toiselle ja olin juuri pulahtamassa veteen
kun pomppasin tasajalkaa takaisin kivelle alta nanosekunnin.
Vedessä jalkani sivua vääntelehti käärme!

Sinä iltapäivänä tämä Eeva istui seipäännielleenä tarkkailuasemissa
valmiina pakoon, Aatamin nukahtaessa ilman huolen häivää ilta-auringon lämpöön.
Kallion uurteista laskin vielä kolme saman sortin sihisijää.
Sen koommin en ole matelijoita rannalla nähnyt.
Ei ole haitannut.

Tänään matkalla Paratiisiin käärme luikerteli polulla vastaan.
Poikaset hihkaisivat olennosta innoissaan 
ja olivat jo ottamassa syliinsä kun minä jähmetyin paikoilleni.

Poikasten järkeillessä tunsin itseni jo ihan naurettavaksi:
"Äiti hei, sä oot ite sanonu et eläimet ei oo vaarallisia meille,
jos me ei olla vaaraksi niille."

Kröhöm.
Justiinsa joo.
Jäitä hattuun siis.
Pliis.

Käärme ja poikasten filosofointi jäivät luikertelemaan mieleeni 
makoillessani kuumilla kivillä.

Rakastan eläimiä ja käärme onkin ainut 
joka saa karvani pystyyn välittömästi.


Mietin pelkäänkö niitä ihan oikeasti
ja miksi ihmeessä?

Onko se suojeluvaistoa
vaiko sittenkin joku kollektiivinen opittu pelko,
että niitä ikäänkuin tulisi pelätä?

Lapsena saaressa käärmeet olivat osa luontoa,
mutta en muista että pelkäsinkö ennen vai jälkeen sen
että opin pitämään käärmeet loitolla kumppareita tömistellen.

Rakastan Indiana Jonesia, 
mutta siinä temppelikohtauksessa joudun aina laittamaan kädet silmille.

Mitä siellä ruudun toisella puolen fobioidaan?






Thursday, August 2, 2012

Mukiinmenevä


Radioskuugesta helouuuu! 
Tekee terää pieni irtiotto tekniikan ihmeellisestä maailmasta
ja keskittyä ihan riil laiffiin...
Olo on kuin puusta pudonnut,
sellanen hieman pöllähtänyt että mitä häh,
mihin jäin, mistä oikein aloittaisin.
Pää täynnä inspistä ja töitä taas tiedossa,
mutta hetken vielä nautin olemisen sietämättömästä keveydestä.
Jostain kumman syystä päässä soi tää !
Mieleen muistuu eräs karismaattinen live vuonna nakki.
Oisko ollut Lepakossa vai Kaapelitehtaalla.
Toissa viikolla sama heppu ajoi pienellä punaisella pakulla
Pekka Puupää-knalli päässä keikkuen eräässä satamassa vastaan.
Maailma on niin pieni.
Mukiinmenevä.
Tai sitten sitä tulee vaan luuhattua 
sielunkumppaneiden kanssa samoilla nurkilla, 
missä sitä ikinä onkaan.