Pages

Saturday, September 29, 2012

Sjö eller hav?


                                              
Nelisen kertaa päivässä poljen tätä rantatietä.
Joka kerta maisema on uusi.
Eilen illansuussa tällainen.
Myrskysäällä tuoksu on suolainen
ja muistutan itseäni eläväni järven rannalla.

Rantakivet, 
lokit, 
veden liikkeet
viestittävät ihan jotain muuta.
Sehän on meri.
Mun meri.

Ainut illuusioni pilaaja on tuo vasemmalle jäävä möhkäle,
joka leikkaa ikävästi aavan.
Pysähdyttää ajatuksen.
Se on jo Ranskaa
ja juuri siellä pullotetaan sitä e-alkuista ja n-loppuista vettä.
Mutta utuisina päivinä ajatus jatkuu.
Aavan meren tuolle puolelle.

Esi-isäni olivat merikarhuja.
Isoäitinikin oli merimies.
Seilasi myrskyisiä meriä.
Joskus oli myös tyyntä.
Välillä ihan selkeää.
Silloin tällöin myös maata näkyvissä.

Merimies on eri mies.

Mutta miksi se on ruotsiksi sjöman?










Tuesday, September 25, 2012

Ei ainakaan mustasukkainen




Nyt kun on paasattu tärkeistä asioista voidaan luonnollisesti siirtyä toisenlaisiin arkipulmiin.

Syksy on saapunut Vitsilandiaankin ja hrrr on ollut pakko kaivaa sukkalaatikko esiin.
Joka aamu tongin laatikon sisältöä suu mutrussa kun yritän löytää kenkiin ja vaatteisiin sopivia sukkia.
Ja tässä on tulos. Ei ainakaan mustasukkainen.
Laatikosta ei löydy yhtä ainutta mustaa, harmaata, valkoista tai muutakaan yksväristä sukkaparia.
Ihan hyvin voin mennä tapaamaan asiakkaita Barbapapat balleriinoista tursuen, enkö voikin?


Monday, September 24, 2012

EkoLOOKinen



Pienestä asti sisälläni on asunut vimmainen luonnonsuojelija.
Laitan roskat mielummin taskuun kuin maahan. 
Kaikille se ei näytä olevan itsestäänselvyys.
Lapsuudenystävä muistutti, että olin aikoinani pitänyt aiheesta tiukan palopuheenkin, 
nähdessäni (luultavasti DaCapon tai Jimin) suklaakääreiden lentävän olan yli tuuleen.
:)

Lapsuudessa kun veljestäni leivottiin NHL-tähteä,
minä sain haaveilla ja piirrellä ihan rauhassa.
Tuttavapiirin ilmeistä kuvastui epätoivo.
Griinpiissiin se kuitenkin päätyy.
Kahlimaan itsensä johonkin helvatun suojelukohteeseen.
Kerran olinkin Pohjois-Lapissa kyseisen tahon kansainvälisen komitean reagoidessa
puunhakkuisiin saamelaisten tiluksilla, 
mutta ihan vahingossa.

Jo 25 vuotta sitten muistan vaahdonneeni Amazonian sademetsien puolesta.
En mitenkään voinut käsittää kuinka niitä jättimäisiä tuhohakkuita voidaan toteuttaa.
Miksei kukaan valtaa omistava taho lopeta moista katastrooffia.
En vielä ymmärtänyt että nimenomaan ne valtaa omistavat tahot ovat tihutöiden takana...
Sinne menee Etelä-Amerikan keuhkot ja samalla satoja tuhansia lääkekasveja.
Puhumattakaan ainutlaatuisista eläimistä, 
alkuperäisväestön asuintilasta ja ikivanhojen elinkeinojen säilymisestä.
Riistoa sanoin silloin.
Ja riistoa sanon nyt.

Tulistun edelleen monestakin luontoa tuhoavasta asiasta,
vaikka kaarteet ovat vuosien myötä vähän pyöristyneetkin.
Ja tavat reagoida ovat muuttuneet hiljaisemmiksi, 
mutta luultavasti tehokkaammiksi.

Vaikutan kuluttajana.
Se on ihan helppoa.
Ostan tai jätän ostamatta.
Luen tuoteselosteen AINA.
Katson missä tuote on valmistettu,
mistä raaka-aineista se on tehty
ja erityisesti tuottajan nimen, sillä kytkökset johtavat kauas.
Ja teen päätöksen. Kannatanko vai enkö.

Viime vuosina luontoystävällisestä kuluttamisesta on tullut trendikästä.
Siitä höyrytään joka tuutissa ja hampunhajuinen meininki on muuttunut.
Makasiinien kupeessa pienessä puuhökkelissä aloittanut 
Ruohonjuurikin on laajentunut kauppakeskuksiin.
Hyllyt notkuvat toinen toista houkuttelevempia vaihtoehtoja. 
Pakkaukset ovat kauniita ja sisältö laadukasta.

Kaikki haluavat nyt siivunsa tästäkin ilmiöstä.
Monet erittäin epäekologiset 
ja useinmiten globaaliset yritykset ovat toteuttaneet taidokkaita feisliftejä.
Peittävät valonaran korostamalla jotain muuta,
 joka saa ihmiset kuvittelemaan, että yrityksen toiminta on täysin vilpitöntä 
ja tietysti LUONNON PUOLESTA.

Supermarkettien hyllyihin on ilmestynyt uusia ns. vihreitä pesuaineita,
joiden ekologinen vihreys jää siihen kääreen väriin.
Uskotellaan että purnukan sisältö on luontoystävällistä,
koska 97% tökötistä on maatuvaa,
mutta minnes ne loput 3% sitten päätyvät?

Jos jollekin on jäänyt vielä epäselväksi, niin ihan tiedoksi vaan,
 että muutaman mutkan kautta loppupeleissä meihin!
KAIKKI kemialliset saasteet laskeutuvat vesiin.
Siihen samaan, jossa käymme uimassa.
Siihen samaan veteen jolla puhdistamme itseämme.
Siihen samaan jota juomme joka päivä.

Tahtoisitko sinä kuormittaa kehosi myrkyillä joiden kyljessä on pääkallo
ja jota ei suositella nautittavasti sisäisesti?
No sitä samaa se tulee tulevaisuudessa kuitenkin olemaan,
jos me jatkamme tätä samaa menoa.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...
(suomalainen sananlasku jota mun rakas äiti - terkkuja vaan :D- on viljellyt tehokkaasti)

Valtameri muodostuu pienistä pisaroista.
Jokainen teko vaikuttaa.
Puoleen tai toiseen.

Meillä sattuu olemaan vaan tämä yksi Tellus.
Ja se ei kasva uudestaan.
Mutta me voidaan kasvaa.
Ryhdistäytyä.

PS. Pieni sisäinen ekologini on kovin otettu saadessaan kuvittaa Luontoliiton artikkeleja. 
Piirros artikkeleineen löytyy tuoreimmasta NuLu:sta - kantsuu lukea!





Tuesday, September 18, 2012

Kotikutoinen


Koti on mulle pyhä paikka.
Ulkomaailmasta erottavat seinät ovat kuin suojaava iho,
jonka sisällä tulee olla turvallista.
Siksi kait vedän hirmuherneet nenäänkin,
jos seinieni sisäpuolelle tunkeutuu ihmisiä silloin kun haluan olla yksin.

Koti on myös paikka jossa teen töitä,
joten tarvitsen työrauhan.
Työt takkuilee kun kotona on kaaos,
mutta myös silloin kun sisäiseen piiriini astuu kutsumattomia värähtelyjä.
Olen yrittänyt taipua, olla notkea ja go with the flow,
mutta ei se vaan onnistu.
Ja veikkaan ettei onnistu moneltakaan.
Sen takia on luksusta erottaa työpaikka kodista.

Uudessa työpaikassa olen miettinyt ihmisten suhdetta kotiinsa.
Koti tuntuu olevan suurimmalle osalla rakas paikka,
mutta käsite koti on monivivahteinen.

Joillekin koti on liikkuva ja on juuri siellä missä kulloinkin matkustaa,
toisille se on niin yksityinen ettei sinne viedä muita ihmisiä.

Monille se on myös ikäänkuin kulissi. 
Kun kulissit ovat kunnossa, viestitään ulkomaailmaan että kaikki on kunnossa, 
vaikka oikean elämän näyttämöllä kaikki kaatuisi päälle.

Eräille tiedän kodin olevan ikäänkuin itsensä jatkumo,
eräänlainen egon pönkitys, jota viilaamalla voi viilata itseään kuten toisiakin linssiin.

Sisustuslehdissä on kauniita kuvia harmonisista kodeista,
kaikille asioille on paikkansa ja kaikki ovat paikallaan.
Kerrotaan että perheen yhteinen harrastus on kokkailla ruokaa viikonloppuisin
viiniä maistellen yhdessä ystäväperheiden kanssa.
Jostain syystä en ole vielä päässyt tutustumaan tällaiseen kotiin,
mutta en malta odottaa koska sellainen tilaisuus koittaa.

Ihailen ihmisiä joiden mottona kodin kunnossapitoon on
"Yksi tavara sisään - yksi ulos!"
Olen yrittänyt kuvitella miten se onnistuu käytännössä.
Että pystyykö jotkut tosta noin vaan päättää mitä heivata pihalle,
kun löytyy jotain uutta kivaa kotiintuotavaa.
Vai johtuuko moton helppo täytäntöönpano mutkattomasta suhteesta materiaan.
Toisaalta, onhan se selkeää jos tavaroihin ei ole muodostunut suhdetta,
silloin niistä on helppo päästää irti.
Saahan sitä aina uusia. 
Kaupasta. Ainakin uusia.

En muista koska olisin ostanut huonekaluja tai tavaroita kaupasta.
Katsoessani ympärilleni, silmiin ei osu oikeastaan mitään, 
mikä olisi hankittu uutena tai erityisesti harkiten.
Tavarat ovat vaan ajautuneet kotiimme.
Kävelleet sisään. Tarttuneet kainaloon. Pelastettu.

Ihailen ihmisiä jotka sisustavat kotejaan harkiten,
rakastan kauniita kuvia ja reportaaseja heidän kodeistaan.
Mutta itse en koe osaavani sisustaa.
Vaikka usein niin suunnittelenkin.
Kotimme sisus vaan tuntuu sisustuvan itsestään.
Tavaroilla jotka tarttuvat mukaamme,
ja jotka kiertävät huoneista toisiin etsien sopivaa paikkaa.
Joskus joku asettuu paikalleen,
mutta paikkaa löytämättömät jatkavat jäähylle varastoon,
tai jatkavat elämäänsä jonkun toisen kodissa.

Joihinkin huonekaluihin on rakentunut niin vahva suhde,
että niistä lopullinen luopuminen on tuottanut niin suurta tuskaa,
joten ne ovat päässeet pitkäaikaslainaan tutuille.
Että sitten jonakin päivänä kun me asutaan siinä wanhassa sikaaritehtaassa
ja parinsadan neliön olkkariin rakennetaan se jättiläinen pitkä pöytä,
muurahaisetkin pääsevät takaisin ruokapöytään.

Eilen katselin olkkaria ja ihmettelin,
kuka hemmetti täällä oikein on sisustellut?!
Suunnitelmissani kuvittelin sen kyllä ihan täysin valkoiseksi kalanruotoja myöten,
ja tässä sitä nyt ollaan. 
Ihan käsittämättömiä yhdistelmiä ja jopa nuo värit,
mitään niistä en tunnista omikseni.

Paitsi ehkä tosta SINI(mun ikiyäk halloo?!)sävyisestä räsymatosta 
suurennuslasilla bongaamat sattumat.

Kovin konjakkinen ja keskiluokkainen nahkasohva 
(miehen löytö Pelastusarmeijasta keskellä muuttoa, ja ei, ei kysynyt multa mitään, 
vaan roudasi sen tohon ainooseen sohvalle mentävään paikkaan. )

MUSTALLA seinällä (seinä sattui olemaan musta jo valmiiksi),
jota hallitsee kiinalaiset akupunktuurijulisteet 
(jotka löyty kaverin banaanilaatikosta ja piti vaan hetkeksi ripustaa siihen, 
jotta saadaan kuva niistä vintagemyyntiä varten).
Eikö tähän pitänyt ripustaa joku raikas modernihenkinen akryylimaalaus?

Kolmannen julisteen oikealla puolella roikkuu nahasta punottu raippa(!?).
(ihmettelin toissaviikolla että mistä tällanen on meille ajautunut 
ja siinä seinässä kun sattui jo olemaan entuudestaan koukkukin, ripustin sen siihen)

Olkkarissa on myös tumma
(häh mistä lähtien mä oon tykännyt tummasta puusta?!)puinen
tanskalainen pöytä. Seitsemäs kerta toden sanoo! 
Kuusi aiempaa samalle paikalle ajautunutta olivat joko liian matalia,
liian leveitä, liian lasisia, liian likaantuvia tai liian ihanmitävaan.
Siinä jököttävän yksilön piti päätyä ihan muualle, ehkä jopa jonkun toisen kotiin,
mutta nyt se kuuluu jo perheeseen. 
Siinä on vaan niin kätsyä tehdä ihan kaikkea ja vaikka samanaikaisesti.

Ja ai katsos, mihin iskettäis nämä ikivanhat stringit?
Tossa ja tossa seinällä näyttäs vielä olevan tilaa, haes porakone ni saadaan nää pyörimästä nurkista.

Lamppuja on tullut ja mennyt, tällä hetkellä niitä on neljä erilaista
sohvan molemmin puolinodottamassa tuomiotaan.
Eilen lähti jo onneksi se viides vieraaseen kotiin, 
kromipintainen marmorijalkalamppu, 
ei vaan löytänyt paikkaansa tilasta jonne on kerääntynyt messinginvärisiä tavaroita. 
Kuka niitä muuten oikein kerää? En minä ainakaan. En todellakaan.

Vaikka piirtäisin sisustuksia muille, täällä ei sisusteta lainkaan.
Koti vaan sisustuu. 
Ja silti, olkkarissa on kiva olla.
Siellä on kotoista ja lämmintä.
Kotikutoista.

(kuvan voitte bongata myös uusimmasta NuLusta)





Tuesday, September 11, 2012

Jotain rajaa


Eräänä iltana istahdin terassille katsomaan auringonlaskua.
Kovin tyytyväisenä tapaani hallita valtakuntaani.
Olin juuri ripustanut viidennen koneellisen pyykkiä kuivumaan.
Perhe oli muonitettu, poikaset omissa puuhissaan ja isänsä taidenäyttelyn avajaisissa.
Ja kello ei ollut vielä edes yhdeksän.

Rustasin mielessäni asioita jotka olin saanut viikon aikana hoidettua.
Poikasten koulu oli alkanut samalla viikolla
ja kerrankin tunsin itseni oikein kunnon äidiksi:
Koulutarvikkeet hankittu,
minibaari aka jääkaappi täytetty,
viikon ruokalista laadittu
ja komerossa jopa välipalat jokaiselle koulupäivälle.
Tiedättehän, sellainen äiti, joka on hyvin organisoitunut.
Aikataulun mukaan hyvin jämpti
ja muutenkin kaikki suortuvat ojennuksessa.
Ehkä jopa siisti ponnari.
Vaatteet mietitty vimpan päälle jo edellisenä iltana.
Vain helmikorvakorut puuttuu.

Ovikello pirahti
ja poikaset kävivät avaamassa.
Eräs miehen muusikkotuttu naapurikaupungista pelmahti sisään.
Omasta puhelimesta oli loppunut luotto
ja piti löytää tie näyttelyn avajaisiin.
Tarjosin puhelinta lainaksi.
Tarjosin kahvin.
Muutaman tunnin päästä lähtöä tehdessään 
heppu kysyi voisiko kenties jättää laukkunsa illaksi meille. 
No mikäs siinä, tottaihmeessä voi!
Ovi kolahti ja olkkariin oli ilmestynyt rulllilla vedettävä suurehko matkalaukku.
Kaverilla oli siis matka tiedossa.

Aamulla herättäessäni poikasia kouluun,
huomasin matkalaukunomistajan nukkuvan keskellä olkkaria.
Hipsuteltiin hiljaisin askelin keittiöön ettei herätettäisi väsynyttä juhlijaa.
Laitoin lapsosille aamupalaa ja yllätysvieras ilmestyi tikkana aamiaiselle.
Lähdin viemään poikia kouluun ja sieltä suoraan viiletin pisnesmiitinkiin.
Tullessani laittamaan lounasta kotiin katoin pöytään lautasia yhden enemmän.

Ovet ovat aina olleet avoimet,
ruokaa on riittänyt kaikille.
Aina.
Tutuille ja vähän tuntemattomillekin.
Ihmisiä on tullut ja mennyt.
Sieltä sun täältä.
Joka kolkasta.
Olen pitänyt sitä rikkautena
ja matkan varrella monestakin matkaajasta on tullut läheinen.
Arjen jakaminen on kutonut välillemme lujan ystävyyden
joka säilyy, vaikka silmukoita tippuisi vuosien varrella.
Jotkut ovat viettäneet päivän, pari.
Toiset ovat viihtyneet kuukauden, kaksi.
Ja ovat olleet tervetulleita uudestaan.

Poikaset olivat riemuissaan tulokkaasta,
jakoivat juttuja keskenään
ja illallispöytään katettiin sama määrä lautasia kuin lounaalle.
Näin jatkui monta päivää kunnes jääkaapin ruuat oli syöty,
kahvi loppu ja kuivakaapitkin ammottivat tyhjyyttään.
Joku yöllinen hiirikin oli käynyt nakertamassa herkut parempiin suihin.

Päivällisellä mies pyysi matkailijaa hakemaan vastapäisestä leipomosta patonkia,
ja yllätyksekseen sai kieltävän vastauksen. 
Rahaa oli kuulemma ainoastaan junalippua varten...

Siihen taisi loppua mun vieraanvaraisuus.

Ei se leipä, eikä raha.
Vaan asenne.

Tattista vaan matkamiehelle.
Opin läksyni.
Vastedes asetan selkeät rajat.
Kysyn heti mihin matka.
Ja toivotan varmasti hauskaa matkaa.

Luulen tulleeni askeleen sveitsiläisemmäksi.









Thursday, September 6, 2012

Kanto


Syyskuu kantoi hedelmää.
Aiemmin istutetuista siemenistä.
Juuret on juureton juurruttanut.
Uudestaan tuttuun hedelmälliseen maaperään.
Toimii.
Kolme positiivista yhteydenottoa juuri.
Kalenteri alkaa olee merkintöjä täynnä.
Ihania juttuja.
Uusia juttuja.
Ja ihan tuttuja.
...
Hih.
(kattoon hyppy tähän)